Äitinä

Olen ollut äiti melko tarkkaan kaksi vuotta. Edelleen se hämmentää minua. Sekä äitiys, että sana äiti.

Äiti on sellainen viisas ihminen, jolla on vastaus kaikkeen. Äiti tietää, koska hänellä on elämänkokemusta. Äiti selittää asiat kärsivällisesti yhä uudelleen ja uudelleen. Ottaa syliin ja halaa. Osaa korjata kaiken. Osaa tehdä vaikka mitä ja ellei osaa, lukee epämääräiset ohjeet ja sitten onnistuu. Äidille soitetaan silloin, kun tulee mutkia matkaan.

Niinpä. Se on minun äitini, enkä minä itse. Oikeastaan minulle tulee koko sanasta mieleen äitini, eikä oma räpiköimiseni tässä sukupolvien ketjussa. Hätkähdän toisinaan edelleen ajatusta siitä, että olen äiti. Herranjumala, mikä vastuu. Vastahan minä (yli-ikäinen ensisynnyttäjä) olin itse pahainen teini. 

Toivon koko sydämestäni suoriutuvani äitiydestä yhtä hyvin kuin oma äitini. Ehkä hänkin oli alussa epävarma? Ehkä hänelläkin oli joskus huonoja päiviä? Jäiköhän hänkin joskus miettimään, että tämän tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin?

Yksi on varmaa. Annan sunnuntaina äidilleni suuren hortensian. Arvatkaapa miksi? Siksi että äitini toivoi aina saavansa hortensian äitienpäivälahjaksi, mutta isäni osti vuosi toisensa jälkeen miniruusun, joita äitini vihasi (muttei kuitenkaan koskaan sanonut sitä ääneen). Kerran sitten rivitalon varastoon oli ilmestynyt iso valkoinen hortensia. Äitini odotti sunnuntaita toiveikkaana. Ja sai taas ruukkuruusun, sillä hortensia olikin naapurin sedän ostos. Kuulin tarinan parikymppisenä ja olen sen jälkeen ostanut ehdottomasti jokaisena äitienpäivänä hortensian.

Onnellista äitienpäivää kaikille meille äitiyden suossa liikuskeleville!