Råttahommia

Minulta kysytään välillä, ovatko koirat tehneet koskaan lapselle mitään. Relevantti kysymys tietenkin, kun talossa on vanha mäyräkoira ja omaa rauhaa rakastava rhodesiankoira. Yleensä kysyjän huoli lapseen kajoamiseen liittyy juuri suureen koiraan. Mäyräkoirasta ei ole niin huolta, vaikka yllättävän moni tutuista onkin saanut lapsena mäyräkoiran hammasta pohkeeseen.

Vastaus kysymykseen on yksiselitteinen ei. Koirat eivät ole kajonneet lapseen. Joskus sille murahdetaan merkiksi siitä, että nyt sekoilu menee liian pitkälle ja nelijalkainen kaipaa omaa rauhaa. Lapsi ei tosin ole murahduksesta millänsäkään, nauraa vaan. Siksi ihmisiltä tarvitaan tilannetajua ja ikuiselta tuntuvaa valvovaa silmää. Mutta kyllä lapsikin oppii – 2-vuotias osaa jo silittää nätisti, tarjoilla ulkovesikupista vettä ja tietää, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä. Viimeisin tosin unohtuu vielä aika usein.

Hauskinta yhteiselossa on yhteiset leikit. Jonkun mielestä pehmolelun repimis- ja riehumisleikki 13 kg painavan lapsen ja 30 kg painavan koiran välillä voi näyttää hurjalta, mutta oikesti homma pysyy tosi hyvin hallinnassa. Koira tietää ottaa iisisti ja lapsi kiljuu riemusta lelua heittäessä ja koiralta ottaessa. Koira ei ole leluista yhtään tarkka ja luovuttaa kyllä aarteensa pois enempiä miettimättä. Resurssiaggressiivisen koiran kanssa en kyseistä leikkiä kokeilisi.

Perin kahjolta näyttävä leikki päättyy tosi harvoin lapsen kumoon menemiseen, sen verran nätisti iso koira osaa leikkiä. Ja vaikka lapsi menee välillä nurin, nousee se taas äkkiä ylös ja säntää lelun kanssa pakoon juoksevan koiran perään. Tänään hoksasin, että lapsi osaa myös kutsua koiraa luokse. Harmi vaan koira ei lotkauta korvaansa lapsen tänne-käskyille. Mitään koirankarkkejakaan ei uskalla koulutuksen tueksi antaa, sillä ne katoaisivat lapsen omaan suuhun. Kyllä, kamalan hajuiset Frolicit ja kaikki. Miten niin koirien seassa kasvanut?