Mummolakriisi

Tehtiin alkuviikosta perinteinen kesälomareissu mummoni luokse Keski-Suomeen. Käydään siellä kesällä, syksyllä, jouluna ja äitienpäivänä nyt ainakin. Ihana vanha maalaistalo metsän ja peltojen keskellä ja niin täynnä rakkaita muistoja. Pian 90-vuotias mummo on ihan huipputyyppi. Enemmän kartalla maailmanmenosta kuin minä. Mummola on ollut aina. Ja sehän tästä reissusta haikean tekikin – tämän jälkeen mummola ei ole entisellään. Elokuussa mummo nimittäin lopettaa polttopuiden raahaamisen, saunan lämmittämisen ja ison talon siivoamisen ja muuttaa kaupunkiin.

Tämä on tietenkin enemmän kuin ymmärrettävää. Tuntuu omituiselta, että joku haluaa asua ihan yksin keskellä-ei-mitään, yli kymmenen kilsan päässä kaikista palveluista. Ja ajokorttikin on katkolla. Itseäni minä tässä ajattelen ja teen luopumistyötä lapsuuteni kesien maisemista. Vaikkei oikeasti edes tarvitsisi, vanhempani ottavat vetovastuun paikasta ja käyttävät sitä kesäasuntonaan. Ja eiköhän mummokin siellä vietä aikaansa.

Periaatteessa mikään ei siis muutu. Ja kuitenkin kaikki muuttuu.

Mitään ei saa muuttaa, minun tekisi mieli kailottaa vanhemmilleni. Ette maalaa kulunutta punaista puulattiaa valkoiseksi, sen kuuluu olla punainen. Se on aina ollut punainen! Ettekä kellastuneita seinäpaneeleita valkoiseksi, koska ne vaan kuuluvat tänne. Eikä mitään huonekaluja saa siirrellä, eikä tauluja nyt ainakaan.

Kaikkialla on kasapäin muistoja, eikä mihinkään saa koskea. Minun muistojani. Muistoja pitkistä melkein päättymättömistä lapsuuden kesistä vailla mitään huolia tai velvollisuuksia. Sai nukkua niin pitkään kuin halusi ja maitokello kilkatti syömään. Uida ja juosta pitkin metsiä, eikä kukaan oikeastaan komentanut mitenkään. Täällä minä koulutin kissoja hyppäämään esteitä (…) ja vuokrasin maailman kamalinta ponia yhden kesän.

Mietin koko kotimatkan neuroottista suhtautumistani mummolan sukupolvenvaihdokseen. Tajusin, että se on oikeastaan se, mitä on jäljellä lapsuudestani. Lapsuudenkotini on uusittu ja rempattu kahteen kertaa poismuuttoni jälkeen, eikä siellä oikeastaan enää mikään muistuta menneestä. Mummolassa muistuttaa kaikki. Jokainen koriste-esine on samalla paikalla, kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Tietenkin mietin myös omaa suhtautumistani asiaan. Minä asun useamman sadan kilometrin päässä ikuisessa (?) remonttikaaoksessa perheeni kanssa. Ei minulla ole resursseja puuttua asiaan. Silloin on parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden (vanhempieni) tehdä asiat miten parhaaksi näkevät.

Ehkä hämmentävintä tässä kaikessa oli kuitenkin se, että tajusin mummon makuukammarin kehystetyssä valokuvassa katsoa tapittavan täsmälleen V:n näköisen pikkulapsen. Se olen minä 2-vuotiaana. Siirryin miettimään elämän kiertokulkua. Ja sen jälkeen sitä, puhkeaako tästä nyt joku hyvin myöhäinen kolmenkympin kriisi. Luonnollisestikaan en halua miettiä mitään etuajassa tulevaan neljänkympin kriisiä…