Kesä, jarruta vähän!

Heinäkuun viimeinen viikko on alussa ja mieleen hiipii paniikki. Tässäkö tämä kesä nyt oli? Parhaita kesäkelejä odotellaan edelleen, mutta onhan elokuu jo vähän lopun alkua.

Kesä on mennyt ihan pikakelauksella. Juhannus, pionit, ruusut, kasvimaan retiisit ja mansikat. Viinimarjat ovat kypsyneet ja uudet perunat melkein syöty. Viljapellot muuttuvat kovaa vauhtia keltaisiksi. Maalla asiat ovat konkreettisia.

Haluaisin ennättää vielä torikahveille, miehen vanhempien mökille saunomaan, terassille ja uimaan. Pitää puutarhajuhlat ja käydä jossakin kesäkaupungissa. Ikkunat pitäisi pestä ja matot kanssa.

Mutta yhtä arkista asiaa minä odotan. Oman päiväkodin aukeamista. Tämä viikko meni varahoitopaikassa ja se osoittautui lievästi sanottuna katastrofiksi. V on ollut päiväkotiuransa ajan aika reippaalla mielellä hoitopaikan suhteen, mutta joutuminen vieraiden aikuisten ja lasten keskelle ihan outoon paikkaan näyttää olevan liikaa. Päivä on alkanut ja päättynyt itkuun siitä, ettei lapsi halua mennä päiväkotiin. Olen metsästänyt lasta pitkin puskia sekä kotipihassa että päiväkodin parkkipaikalla. Perustellut hoitoon menemistä ja huhuillut hoitajia auttamaan minuun takertuvan paniikissa huutavan lapsen kanssa. Paniikin, joka vain paheni aamu aamulta.

Ensi viikolla yritetään mennä poikkeusjärjestelyillä ja seuraavalla oma päiväkoti on taas avoinna. Luojan kiitos. Lupaan arvostaa kahta asiaa erityisen paljon – työmatkan varrella sijaitsevaa päiväkotia ja sen ihania hoitajia.