Kuusi päivää todellisuuspakoa

Päivä 1.
Lähden matkalaukun kanssa töihin. Edellisellä viikolla on satanut lunta ja olen ihan liian kevyissä kamppeissa, syystakissa ja -kengissä. Vien työmatkalla lapsen päiväkotiin ja yritän pussata sitä viiden päivän edestä, mutta se kiemurtelee karkuun. Lähden töistä vähän aiemmin ja suuntaan päiväkodin sijaan lentokentälle. Toden totta, meiksi lähtee nyt reissuun! Lennän Frankfurtin kautta Lissaboniin. Syön tyytyväisenä parjatut lentokoneruoat ja juon viinit. Ajatella, istun tässä vaan persaukseni päällä ja joku tarjoilee ruokaa ja juomaa.

Ajan kahjon taksikuskin kyydissä majapaikkaani. Matka kestää liikenneruuhkan vuoksi tunnin ja minulle tulee erittäin selväksi, että mieheni on totaalisen hullu, koska päästi suomalaisen blondin Portugaliin ilman valvontaa.

Päivä 2.
Herään kun en jaksa nukkua enää. Lissabonissa asuva siskoni (paras host maailmassa) on tehnyt meille listan käymisen arvoisista paikoista. Kävellään ympäriinsä ja päädytään päiväkolalle kukkulan päälle näköalakahvilaan. Vitosella saa leivät ja juuressipsit. Tuijotetaan pilviä ja jutellaan. Sitten taas kävellään ympäriinsä.

Illalla mennään syömään paikallisen Tomi Björckin eli Kikon uuteen ravintolaan. Hyvä on.

Päivä 3.
Sehän on sunnuntai. Lähdetään sunnuntaimarkkinoille LX Factorylle eli paikalliselle Kaapelitehtaalle, mutta aika paljon hauskemmalle sellaiselle. Aurinko paistaa niin lämpimästi, ettei takkia tarvita. Syödään pizzaa paikassa, jossa kaikki istuvat pitkän pyödän ympärillä ja aterimia ei ole. Tajuan, että rakastan nykyisin entisiä vihollisiani eli oliiveja. Ehkä olin vielä joskus tykkäämään liköörikarkeistakin, tiedä tuota?

Illalla käydään puistoviinillä. Miltei jokaisessa puistossa nököttää kaunis pieni kioski, josta saa päivällä kahvia (ja jopa teetä) ja leivoksia ja illalla viiniä. Oikeasti tietenkin kaikkea kellonajasta riippumatta. Kahvi on alle euron ja viinimuki 1,40. 

Päivä 4.
Menen pedikyyriin ensimmäistä kertaa elämässäni. Makaan yli tunnin ja joku syynää varpaitani käyttäen ruumiinavausvälineistön näköisiä vekottimia. Minulta kysytään, olenko rasvannut koskaan kantapäitäni. Ostan kiltisti kosmetologin suositteleman jalkavoiteen. Kassalla yritän vitsailla kosmetologin kollegalle, että onneksi se ei nähnyt jalkojani. Minä kuulin, hymyilee nainen ystävällisenä. No tietty. Lysti kustantaa 22 euroa ja kotona lapsi ihmettelee mitä sun jarpaille on tapahtunu? Ehkä sitä voisi ihminen lakata kynsiään vähän useammin?

Päivä 5.
Nyt tulee melkein paniikki. Viimeinen päivä käyttää aurinkolaseja pitkään aikaan ja istua ulkona kastumatta tai palelematta. Mennään johonkin ikivanhaan puistoon, jossa kasvaa kaktuksia ja on kaiken maailman 1800 -luvulla rakennettuja areenoita. Puisto näyttää ihan hylätyltä. En voi olla miettimättä, että Helsingissä kyseinen paikka olisi ykkösluokan nähtävyys, täällä vain yksi metsittynyt puisto muiden joukossa. Hylätty tai ei, puistossa kävelee nainen jakamassa ruokaa hanhille ja kissoille. Hanhet kaakattavat ja kävelevät naisen perässä.

Illalla käydään syömässä ihanassa meksikolaisessa. On tiistai-ilta ja ravintola ihan täynnä. Tarjoilija kirjoittaa nimiä listalle ja pöytää jonottaville jaetaan nacholautasia. Ihmiset jonottavat hyvällä fiiliksellä drinkkiensä kanssa herravarjele tiistaina! Sulaudutaan joukkoon niin hyvin, ettei ehkä kolmen vartin seisoskelu haittaa yhtään, vaikka periaatteessa ollaankin niitä tosi huonoja jonottajia.

Ostan vielä suloisen pienen kukkakimpun kiitokseksi siskolleni. Tulee ihan käsittämättömän kova ikävä.

Päivä 6.
Se oli siinä. Otan aamuyöllä taksin kentälle. Minulla on viisi tuntia aikaa Munchenissa ennen jatkolennon lähtemistä. Olen liian laiska selvittääkseni miten kaupungille pääsee. Sitä paitsi ulkona sataa. Istun tyytyväisenä kentällä lukemassa kirjaa ja katsomassa kiireisiä ihmisiä. Syön ylihintaisen pastan ja juon vielä ylihintaisemman kuplaveden. Ostan huulipunan, jonka sävy on party pop. Sitä ehkä kaipaankin elämääni. Vaikka oikeasti kaipaan jo kotiin. Kun pääsen illalla yhdeksältä pihaan, aukeaa ulko-ovi ja kuuluu kirkas lapsen ääni me miähet tullaan nyt kantamaan sun laukut. 3,5 -vuotias kantaa reteän näköisenä tax freen kosmetiikkaostokseni olallaan.

Vaikka kotona on hyvä olla, on ihan käsittämätöntä, miten hyvää pieni maisemanvaihdos voi ihmiselle tehdä. Tunnen kiitollisuutta miestäni kohtaan, joka on pyörittänyt poissa ollessani yhden marraskuisen arkiviikon koiralenkkeineen, ruoanlaittoineen ja päiväkotilogistiikkoineen, käynyt töissä joka päivä sadan kilsan päässä kotoa, siivonnut koko talon ja järjestänyt keittiön uusiksi. Vähän raksannut ja pessyt kaikki pyykit. Onneksi tuli tehtyä sekin laskettelureissu, miltä kyseinen tyyppi löytyi.

Että kyllä ne reissut on vaan hyviä asioita ihmisen elämässä.

Lisäys: Tämä postaus ei ole matkailullisessa mielessä järin informatiivinen. Jos haluat tietää jotain niin kysy, yritän auttaa! Lisää Lissabon-infoa myös tässä.