Hyvästi, paras ystävä

Teen kalenteriin merkinnän koiran viimeisestä matkasta. Vain kellonajan, en pysty kirjoittamaan selitettä.

Ajatukset karkaavat viidentoista vuoden taakse. Opiskeluvuosiin, kun päätin ostaa toisen mäyräkoiran. Juhliin ja mökkiviikonloppuihin, joissa mäykyt olivat aina mukana. Aamulenkkeihin, pitkiin iltalenkkeihin. Nukkumaanmenoihin, kun toinen koira laittoi päänsä tyynylle viereeni ja toinen kaivautui jalkataipeeseen.

Nyt niitä ei ole enää kumpaakaan olemassa.

Maissi oli aina se vilkkaampi. Naurettiin, että se aikuistui viisivuotiaana. Vuodet kuluivat pikakelauksella ja yhtäkkiä koira ei jaksanutkaan enää lenkkeillä. Se jumitti hihnanmitan päässä perässä. Irti sitä ei voinut päästää, koska se oli umpikuuro. Se alkoi viettää pitkiä aikoja tuijottaen seinää. Kun sen oli vaikea päästä liikkeelle, tiesin viimeisten hetkien koittaneen.

Nostan koiran auton etupenkille. Viimeistä matkaa ei tehdä koirahäkissä. Se katsoo minua hölmistyneenä ja käpertyy penkille. Olen sentään älynnyt varata päivän viimeisen ajan, eikä paikalla ole muita. Paitsi sitten nuori iloinen pariskunta tulee ostamaan koiranruokaa. Minä itken mäyräkoira sylissä ja minulle avataan äkkiä toimenpidehuoneen ovi.

Sinä pärjäät hyvin, mutta tuolla ihmisellä on vaikeampaa, sanoo eläintenhoitaja ja silittää koiraani. Varttia myöhemmin kävelen klinikalta ulos panta ja hihna kädessäni.

Tunnen surun lisäksi helpotusta. Tämä on minun velvollisuuteni. Minä olen koiran hankkinut ja on minun vastuulla, ettei sen tarvitse kärsiä. Pärjään oikeastaan ihan hyvin, kunnes tulee aika kertoa yökylässä mummulassa olleelle lapselle tapahtuneesta. Hän itkee huutoitkua kaksi tuntia ja alkaa pelätä, että toinen koiramme kuolee ja että me vanhemmat kuolemme. Että kuka tahansa kuolee koska tahansa. Yritän selittää, että vain vanhat kuolevat, vaikka tiedän, ettei se nyt ihan niinkään mene.

Seuraavana päivänä lapsi on keksinyt, että joku voi herättää Maissin henkiin. Vaikka päiväkodin Ida. Tai sitten jos Maissi syntyy pian uudelleen. Ostetaan uusi saman värinen mäyräkoira ja annetaan sille nimeksi Maissi. Yritän olla hienotunteinen. Jos aikuisen on vaikeaa hyväksyä elämän rajallisuutta, niin entä sitten neljävuotiaan lapsen?

Maanantaina töihin ajaessa radiossa lauletaan hyvästi hyvästi, hyvää matkaa, ehkä joskus kohdataan. Mietin, että kyllä minä tästä selviän, mutta aikansa se ottaa. Ja lapsenikin selviää. Maissia ei enää takaisin saa, mutta meillä on paljon ihania muistoja. Ja vielä jonakin päivänä kannamme kotiin pienen mäyräkoiranpennun.