Äitienpäivänä

Mistä tietää lähestyvänsä kovaa vauhtia keski-ikää? Tuplabonuskuukausi saa veren kiertämään ja hamstraamaan tomaattimurskapurkkeja ja vaippoja? Se, että lähtee tyytyväisenä reissuun Volvolla, koska se on niin turvallinen auto? Siitä, että ikkunalaudat ovat täynnä kukkapurkkeja, koska taimien esikasvattaminen on vaan niin jännittävää?

Ei kun siitä, että alkaa tykätä pyhäperinteistä. Kuten vaikka siitä, että äitienpäivä vietetään joka jumalan vuosi samalla kaavalla.

Toden totta, äitienpäivästä ei tarvitse sopia ennakkoon mitään. Kaikki tietävät, millä kaavalla mennään. Sisko tulee meille perjantaina. Lauantaina lähdetään aamiaisen ja hillittömän pakkaamisen (matkasänky-kukat-kortit-koiranruoka-ulkovaatteet-siistit vaatteet-vaipa-tutit…) jälkeen kolmensadan kilsan automatkalle kohti mummolaa. Kun ollaan perillä, käydään ruokapöytään. Isä on savustanut kalaa, se on maailman parasta savulohta. Jälkkäriksi on kakkua ja kuoharia. Nuoremmat naiset tiskaa. Tehdään metsälenkki koirien kanssa. Juodaan kahvit ja syödään toista kakkua. Saunotaan (paitsi tänä vuonna kukaan ei muistanut lämmittää saunaa). Syödään iltapalaa, vaikka ollaan kaikki ihan ähkyssä.

Pöytään on katettu pyhäserviisi ja siskon 20 vuotta sitten tekemässä maljakossa on sini- ja valkovuokkoja. Äitienpäiväkukiksi tuodaan siniset tai valkoiset hortensiat tai jos ollaan tosi hurjia, niin valkoiset orkideat. Kannetaan pihakalusteet ulos. Ajatellaan kesää.

Mutta arvatkaapa mikä rikkoi kaavan tällä kertaa? Myös Polkka sai äitienpäiväkakkua. Ihan ylihyväsydäminen äitini heltyi koiran kerjäysyrityksiin (ja minä sain huutia elukan komentamisesta), koska onhan Polkkakin äiti. Hän päätti tarjota koiralle palan kakkua suoraan omalta lautaseltaan kahvipöydästä. Olisihan se nyt ollut todella ajattelematonta jättää suurimman synnytysurakan tehnyt äiti kakutta!