Hurraa, sehän syö!
V oli vauvana hyvä poika syömään. Kaikki meni – tissimaito ja korvike, vellit, soseet ja puurot. Muistan, miten tein iltapuuroakin puolitoistakertaisen annoksen ja sen jälkeen tyyppi söi vielä riisikakkuja ja muroja. Jossain vaiheessa homma alkoi kuitenkin luisua sivuraiteille. Ehkä sen mukaan, miten liikkuminen kehittyi. Mitä kovemmaksi meininki kävi, sitä vaikeampi oli istua syöttötuolissa paikallaan.
Keksittiin avuksi tabletti. Piirrettyjen kanssa pystyi istumaan paikallaan ja syömään. Jälkeen päin ajatellen ei olisi kannattanut, sillä pian syömisestä ei tullut yhtään mitään ilman tablettia. Lapsen vasen käsi tunnettiin nimellä estokäsi. Se huitoi syöttäjän lusikkaa ja yritti estää ruokaa menemästä suuhun. Pian lasta ei pystynyt syöttämään missään muualla kuin kotona. Keskittymiskyky ei vaan riittänyt.
Tietenkin syöttötuolissa pelleilyyn kyllästyttiin ja nostettiin lapsi matkoihinsa. Ei sitä haitannut. Pahimmillaan aamulla meni kaksi lusikallista puuroa, lounaalla puolikas pinaattilettu, välipalalla ehkä vähän rahkaa ja sosetta, illallisella pari lusikallista jotakin ja illalla taas kaksi lusikallista puuroa. Maitoa se joi kyllä, mutta nälkä ei ollut. Eikä se laihtunutkaan, ihan normaalilta näytti.
V ei ole ollut oikeastaan koskaan nirso. Tyyppi maistaa mielellään kaikkea, siis ihan kaikkea. Aurajuustoa, jauhettua juustokuminaa, limen mehua, chilillä maustettua pulled porkia. Mutta huvi loppui siihen, kun olisi pitänyt istua alas syöttötuoliin ja syödä lautasellinen. Ei toivoakaan.
Tiedän kyllä, että mummoni tuntee minut lapsena, joka ei ikinä pyytänyt ruokaa. Vietimme serkkujeni kanssa lomia maalla mummolassa ja kaikilla muilla oli aina nälkä, paitsi minulla. Enkä oikeastaan edes muista, että olisin ollut joskus nälkäinen. Laiha olin, mutta sellainen perusruipelo.
Joulun aikaan V sai sitkeän nuhan ja menetti lopunkin ruokahalustaan. Tapaninpäivänä pikkumies söi ruokapöydästä pelkkää sienisalaattia (!!). Sitä ei saanut syöttää, eikä se halunnut syödä itse. Ei lusikalla, eikä sormiruokaa. Lapsi juoksi ympäri mummoni tupaa ja tuikkasin sille aina ruokaa suuhun kun se oli kohdalla. Mummo ihmetteli, miten vaikeaa voi olla syöttää nykypäivän lasta ja minua hävetti.
Tämän viikon maanantaina lapseni päätti alkaa syömään. Otti lusikan käteensä ja söi koko iltapuuron. Lusikoimalla suuhun ja sotkematta yhtään. Seuraavana aamuna sama homma. Ja lounalla ja illallisella ja taas iltapuurolla. Henkeä pidätellen olen katsonut, miten pieneen kitaan katoaa pinaattilettuja, lihapullia, kolmasosa purkkia raejuustoa ja banaani. En voi uskoa tätä todeksi.
Pienten lasten kanssa puhutaan aina vaiheista. Onko tämä nyt sitten joku alan sittenkin syömään -vaihe? Olisipa. Onhan se nyt ihan uskomatonta syödä aamiaista kaikessa rauhassa lehteä lukien ja seurata sivusilmällä, kun vieruskaveri tyhjentää kiireen vilkkaa puurokuppinsa ja huutaa sitten pääpää eli leipää.
Ja ennen kaikkea: päästäänkö me vielä joku päivä ravintolaan koko porukalla niin, että kaikki oikeasti syö ruokaansa?