Jonnekin kadonneet kesäpäivät

Minä niin odotin kesän saapuvan ja yhtäkkiä huomaan, että se menikin jo.

Odotin lämpimiä iltoja, kun koiran voi iltapissattaa t-paidassa. Aamuja, joina ei tarvita pitkähihaista. Monta peräkkäistä aamua, jolloin verhojen takana paistaa aurinko. Että olisin unohtanut sadevaatteiden säilytyspaikan. Tunnetta pitkästä, päättymättömästä kesästä.

Ja sitten syksy onkin jo täällä. Iltalenkillä tarvitaan hanskat ja ilmassa tuoksuu kypsyvät omenat. Miten tässä nyt näin kävi?

Me palasimme arkeen maanantaina, kun toinen kahden viikon kesälomapätkistäni päättyi. Ennätimme vielä nauttia aurinkoisista päivistä, tehdä eväsretkiä lähimetsään, nukkua niin pitkään kuin huvittaa (eli puoli kymmeneen, kiitos ihana lapseni), nähdä ystäviä ja kyllä, pestiin ikkunatkin. Hyvä me.

En ole siltikään ihan varma, jaksaako tällä aurinkomäärällä luovia päiväkodin, työpaikan ja kodin muodostamassa kolmiossa koko syksyn. Huolehtia goreteksit, softshellit, viikkopalaverit, makaronilaatikot ja koiran eläinlääkärin. Vaikka jaksaahan sitä lopulta. Pitää vaan olla kiltti sille tärkeimmälle ihmiselle eli itselleen. Juoda sohvalla teetä, vaikka pitäisi siivota.

Ehtii sitä huomennakin, on ehkä paras muistettava tässä ruuhkavuosimeiningissä.