Kevät, ajattelen jo sinua

Siirsin tällä viikolla ajatukset jo virallisesti kevääseen, kun istutimme V:n kanssa krookuksen sipuleita. Hiekkalaatikon viereen täytyi nimittäin perustaa uusi pätkä kukkapenkkiä, en vaan kestänyt istua päiviä pääksytysten katsellen sitä rikkaruohojen riemua. Ja uuteen kukkapenkkiin piti tietenkin kaivaa pari pakettia krookuksia. V järjesteli tyytyväisenä sipuleita, eikä tykännyt yhtään siitä, että ne katosivat maan alle.

Huomaan ajattelevani lapsista samalla tavalla kuin koiranpennuista. Ovat ne pienenä suloisia joo, mutta odotan koko ajan niiden kasvamista ja sitä, että voitaisiin tehdä ihan oikeasti jotakin yhdessä. Koirista odottaa treenikavereita, lapsesta taas ehkä kaveria kaikkeen muuhun kivaan. Vaikka elokuviin, huvipuistoon ja ihan vaan leipomiseen ja kirjan lukemiseen. Odotan kovasti myös sitä, että voisin jutella lapseni kanssa. Tällä hetkellä se on aika hmm, viitteellistä.

Varmaan koen lapsen kanssa jossain vaiheessa samaa paniikkia, kuin koirienkin kanssa. Sitä että ei apua minne tämä aika hävisi ja nyt se on jo iso. Pitäisi vaan osata nauttia joka hetkestä, joka ikäkaudessa on kuitenkin ne omat ihanat puolensa. Kun krookukset alkavat keväällä kukkia, on pieni poikaseni jo 2-vuotias.

Sillä aikaa kun me istutimme kukkasipuleita, nauttivat koirat terassilla syysauringon lämmittävistä säteistä.