Lapsiperhearki – koiran luonnetesti

Mietin tässä aamuna eräänä lapsen ja koirien touhuja seuratessa, että perhe-elämän keskelle joutuminen on melkoinen luonnetesti koiralle. Tietty rauhalliseen kotiin tottuneen koiran elämä menee rauhattomaksi pala kerrallaan lapsen kehittyessä, mutta silti pienen lapsen kanssa elämiseen vaaditaan hermoja. En olisi uskonut muutama vuosi takaperin, että esimerkiksi Maissi pystyy aivan rauhalliseen rinnakkaiseloon villin taaperon kanssa. Sen verran epäluotettavan koiran leima sillä on ollut aina otsassaan.

Mutta siis kyseisenä aamuna soviteltiin pipoja. Omaan ja koirien päähän. Koirat olivat vetäytyneet aamupäivänokosille, kun tämä hullutus alkoi. Ensin laitettiin pipo omaan päähän, sen jälkeen Maissille ja vielä lopuksi tapahtumaa seuraamaan saapuneelle Polkalle. Koirat vain katsoivat minua ai tällaista tällä kertaa -ilmeellään ja olivat, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Sovitteluhetken jälkeen selitin V:lle, että koirat menevät nyt nukkumaan. Kerättiin pipot takaisin laatikkoon ja laitettiin yhdessä koiraportti kiinni. Portin takaa kuului kaksi syvää huokausta. Näin se meillä menee – koirien kanssa saa leikkiä, mutta niille annetaan myös oma rauha. Epäilen, että jos eläisimme sillä ihan liian usein kuultavalla meidänkoirillesaatehdäihanmitävaan -mentaliteetilla, niin koirat väsyisivät ja turhautuisivat meininkiin ja saattaisivat tehdä jotakin typerää.

Vaikka eipä silti, lapsen ja kahden koiran kanssa sattuu kaikenlaista sillä välin, kun selkänsä kääntää. Viime viikolla V ratsasti Maissilla keittiön pöydän alla koppotikoppoti -meiningillä. Ja pärisytti Polkan mahaa. Näistäkin ehkä vähän yli menneistä rakkauden osoituksista seurauksena oli vain minuun kohdistunutta mulkoilua…

Tosielämän luonnetesti, sitä täällä tällä hetkellä suoritetaan.