Muutama ajatus kummiudesta

V oli lauantaina jokusen tunnin kummitädillään sillä välin, kun me tutustuimme Kaapelitehtaan katuruokakarnevaaliin. Mietin kotiin matkustaessa, miten onnekkaita olemmekaan tuollaisesta kummitädistä. V ei edes perään katsonut, kun suljimme oven perässämme. Miekkonen oli yrittänyt tutustua kissoihin, piirtänyt tussilla lattiaan ja sukkiksiinsa (myös ehkä vähän paperiin), järjestänyt hoitotädin kosmetiikat uuteen uskoon, katsonut Baby Jakea ja syönyt banaania ja leipäjuustoa. Ja näytti hämmästyneeltä, kun palasimme muutaman tunnin kuluttua.

Halusin V:lle kummit, vaikkemme kirkkoon kuulukaan. Kummeja on neljä – minun siskoni, miehen veli ja kaksi ystäväämme. Toivoisin kummeilta enemmän aikaa kuin lahjontaa, voimme ostaa lapsen tarvitsemat tavarat itsekin, mutta tärkeiden aikuisten kanssa vietetty aika on arvokasta. Voisivat nämä aikuiset viettää lapsen kanssa aikaa ilman virallista kummistatustakin, mutta ajattelen jotenkin nimityksen kertovan siitä, että arvostamme heitä oikein erityisesti. Vaikka eipä silti, lähipiirissämme on niin mahtavia tyyppejä, että kummeja olisi ollut helppo nimetä vaikka kymmenen.

Jotenkin tuntuu, että kummiuden ajatus on vähän hukassa nykyisin. Alunperin tehtävä oli kai huolehtia lapsesta jos jotakin sattuu ja sen jälkeen vastata kristillisestä kasvatuksesta? Villi veikkaukseni on, ettei kumpikaan toteudu tänä päivänä. Kummit eivät ota lasta ihan tuosta vain, eikä ainakaan omassa kaveripiirissä harrasteta kristillistä kasvatusta.

Harmittavan usein kuulee, että kummeja pidetään vain lahja-automaatteina. En ikinä kehtaisi ilmoittaa V:n kummeille mitään lahjatoiveita (paitsi tietenkin, jos erikseen kysytään) tai pyytää maksamaan lapsen harrastuksia (aiheesta kuulee sellaisia juttuja, että huh huh). Olen siitä nihkeä äiti, että mietin, onko lapsen edes tarpeellista saada valtavaa lahjavuorta jouluna. Jos lahja tulee kummeilta, isovanhemmilta, vanhemmilta ja joiltakin ystäviltä, kertyy tavaraa ihan käsittämätön määrä! Miten tässä tavarakaaoksessa opetetaan lapsi arvostamaan lahjoja, eikä vaan nakkaamaan sadatta muovihärpäkettä toisten samanmoisten sekaan?

 Syksyllä V oli pihahommissaan keräämässä omenoita taaperokärryynsä, kun portista asteli yksi kummisedistä. V kirkui onnesta ja juoksi kärrynsä kanssa halaamaan tulijaa. Miehet kävelivät yhtä matkaa sisälle. Silloin tuli tosi hyvä mieli. Näitä minä toivoinkin – iloisia jälleennäkemisiä ja hauskoja yhdessä vietettyjä hetkiä.