Istun viimeistä kertaa keittiössä juomassa teetä kaikessa rauhassa ja valvomassa päiväunia. Siivosin aamun lelukaaoksen, laitoin pyykit koneeseen, tein itselleni salaatin ja keitin sen jälkeen teetä. Selaan facea, luen blogeja, puran kuvan kamerasta. Leikkaan koirilta kynnet ja viikkaan kuivumassa olleet pyykit kaappiin. Haen kasvimaalta porkkanoita ja uudet kukat maljakkoon.

Maanantaina kaikki muuttuu, palaan takaisin töihin.

Olen tehnyt luopumistyötä ja suunnannut ajatuksia tulevaan heinäkuun alusta saakka. V aloitti päiväkotiuransa elokuun alussa, tosin lyhennetyillä päivillä ja vajaalla viikolla. Oli äärimmäisen omituista viedä lapsi päiväkotiin ja tulla tyhjään taloon. Ensin tunsin syyllisyyttä. Mitä raksamiehet ajattelevat minusta, että vien lapsen hoitoon ja istun koko päivän koneella? Sitten ryhdistäydyin, pesin koko talon ikkunat, järjestin ruokakaapit, jynssäsin suihkukaapin ja pesin kaikki matot, päiväpeitot, peitot ja tyynyt. Sen jälkeen sain kesäflunssan ja jouduin rauhoittumaan. Istumaan aloilleni ja miettimään, että elämä muuttaa taas hieman muotoaan.

Toisaalta on ollut hassua palata hiljaisiin kotipäiviin. Tästä kaikestahan se silloin kaksi ja puoli vuotta sitten alkoi. Jäin töistä pois ja pyörin kotona kuukauden verran ison vatsani kanssa ennen V:n syntymää. Pesin pieniä vaatteita, viikkasin niitä kaappiin, sulatin paniikissa pakastimen ja hinkkasin valkoiset lipastot kiiltäviksi. Ihan yhtä maanista touhua kuin nytkin. Paitsi silloin nukuin päikkäreitä ihan miten huvitti, nyt en kehtaa.

Hurjaan haikeuteen sekoittuu innostusta tulevasta. Pääsen toisten aikuisten joukkoon koko päiväksi ja saan jotakin merkittävää aikaan. Jotain, mikä ei pyyhkiydy pois sen myötä kun ruoka on syöty, lelut levitelty ympäriinsä ja pyykkikori taas täynnä. Pääsen tekemään tosi mielenkiintoista työtä mukavien ihmisten kanssa. Sain oikeasti vakkariduunin tänä yt-uutisten aikana. Olen onnentyttö.

Vaikka hermot ovatkin olleet ennätyskireällä viime vuosina, nyt sen tajuan. Nämä ovat olleet elämäni tähän mennessä parhaat kaksi ja puoli vuotta. Eihän siitä oikeasti ole epäilystäkään.