Holtiton. En keksi parempaa sanaa kuvaamaan kahden vuoden ja neljän kuukauden ikäistä lastani. Olen tietenkin miettinyt myös sitä, onko tämä nyt jotain luonteenpiirrettä vai uhmaikää. Toivottavasti jälkimmäistä. Muutamia otteita kuluvalta kesältä:

Kesän ainoat (sitä ei tietty silloin tiedetty) hellepäivät menossa. Laitetaan kahluuallas kuntoon ja kutsutaan kaverit pool partyyn. Lapsi saa neljäkymmentäviisi (45) minuuttia kestävät raivarit syystä, että joutuu pukemaan uv-paidan. Heittelee tavaroilla kaikkia paikalla olevia ja yrittää hypätä terassilta alas. On lopulta ihan hiessä raivoamisesta. Yhtäkkiä joku ratas päässä naksahtaa normaaliin asentoon ja hymyilevä lapsi menee leikkimään altaalle.

Sadepäivä ja kutsutaan samat kaverit kylään. Lapsi puree ystäviään kolme kertaa. Viimeisellä kerralla jää hammasrivin kuva ihoon. Mikään puhuttelu ei tunnu menevän jakeluun, vastaan tillittää hölmistyneen näköinen kaksivuotias.

Kauppareissu. Kassan jälkeen lapsi saa mahtavan idean juosta täysillä ulos kaupasta autotielle. Saan onneksi niskasta kiinni ulko-ovella. Missä niitä valjaita ja narua myytiinkään?

Ei. Ei. Ei halua. Lapsi ei halua syödä, käydä potalla, lähteä kauppaan, leikkiä, ei tehdä yhtään mitään. Ei ei ei ei, sama vastaus kaikkeen. Paitsi sitten viiden sekunnin kuluttua kysymästä on jo ulko-ovella vetämässä hupparia päälle ja kenkiä jalkaan. Mutta saihan nyt sanoa ensin ei.

Aamupäivän reissu lähikylpylään. Lapsi menee lastenaltaalle leikkimään. Sekunnissa ponkaisee ylös, juoksee ison altaan reunalle ja portaita alas altaaseen. Saan kyllä kiinni, mutta vettä menee henkeen ja se vaan naurattaa. Toisella kerralla lapsi vippaa muovisen kastelukannun lastenaltaan vieressä olevassa porealtaassa makoilevan rouvan niskaan. Kun käännyn pahoittelemaan, on lapsi karannut jo seuraavalle altaalle. Onneksi joku kanssaäiti nappaa niskasta kiinni.

Paikallinen moottoripyörätapahtuma. Hirveät juoksuhepulit muiden paikalla olevien lasten kanssa. Juoksen moottoripyörien välissä kyttäämässä, ettei lapsi tönäise mitään niistä kumoon. Periaatteessa reissu kuitenkin onnistuu, ketään ei purra ja grillimakkara maistuu. Tunnen kuitenkin itseni jälleen kerran paimennuslinjaiseksi bordercollieksi.

Tuttu juttu, sanovat kaikki äitikollegat, kun yritän avautua holtittomuudesta. Miksi minusta silti tuntuu, että heidän lapsensa käyttäytyvät paremmin? Istuvat vaikkapa rattaissa yleisötapahtumassa. Me ei edes oteta rattaita mukaan, koska niissä istuminen on ihan hirveä tappelu. Kun osataan kävellä, kävellään. Tai siis sinkoillaan ympäriinsä. Paitsi tuolla kylpyläreissulla mies törmäsi pukuhuoneessa samassa pulassa olevaan perheenisään ja siinä lapsista ja niiden uhmasta keskustellessa pieni V oli istunut hievahtamatta paikallaan typerän näköisessä vaippafirman mustekalapyyhkeessään. Maailman kilteimmin. Tietenkin.

Sitä ei voi käsittää, miten holtiton lapsi voi olla seuraavassa hetkessä rakastettavin olento ikinä. Kun tullaan kylpylästä ihan finaalissa koko porukka ja mietitään että aikaisintaan puolen vuoden päästä uudelleen, sanoo lapsi iloisena uimassa oli kivaa ja nauraa. Ja sitten me hellytään ja mietitään, että onhan se nyt tosi kivaa käydä perheen kesken jossakin ja mennäänpä heti uudelleen.

Puhumattakaan siitä, kun sen käy illalla nukkumaan mennessään vielä peittelemässä. Sängyssä nukkuu pieni, maailman viattomimmalta näyttävä mytty. Kunnes aamu saapuu ja samaisesta sängystä kajahtaa armoton Huomentaaaaaa! Silloin tietää, että taas mennään.