Mietin jo viime kesänä, että naapurin ukkelin ojassa kasvaa jotakin mielenkiintoisen näköistä kasvia. Kesä eteni, penkat niitettiin ja kukka meni siinä rytäkässä. Tänä vuonna muistin homman ajoissa ja googlen kuvahaku tunnisti kukkasen varjoliljaksi. Alkoi ukkelin armoton kytistäminen, en nimittäin kehdannut mennä kaivelemaan taimia omin luvin, onhan ojasta suora näköyhteys hänen keittiöönsä. Muutaman viikon sitkeä pihan ohi lenkkeily ja stalkkaaminen tuotti tulosta, treffattiin ja sain luvan kaivaa kukat ylös. Varjolilja oli hänen edesmenneen vaimonsa istuttama ja levisi kuulemma ympäriinsä.

Varjolilja on tuttu kasvi vanhoista puutarhoista, myöhemmin jalostetut ja näyttävät liljalajikkeet ovat miltei syrjäyttäneet sen. Varsinkin valkoinen värimuunnos on nykyisin harvinainen. Vanhat maatiaislajikkeet ovat minusta kiinnostavia ja kasvi sopii paremmin kuin hyvin tänne vanhan talon pihaan. Istutin liljat omenapuun alle, juurelle keväällä kasvattamaani bellistä (ei siis belliniä, kuten selitin tohkeissani äidilleni) ja ajattelin viimeistellä homman vielä syksyllä kirjopikarililjalla. Hyvä tästä tulee, uskoisin.

Yksi kaivamistani liljanvarsista osoittautui muuten valkoiseksi. Huippua!

Mistä tietää keski-iän lähestyvän vääjäämättömästi? Siitä, että innostuu ihan hulluna ojasta löytyneistä rehuista ja omistaa kokonaisen blogipostauksen niille. Mutta mikäpä siinä.