Viimeisen viikon ajan olen miettinyt sitä, miten kaikki tulee muuttumaan. Minne katoavat ne aamut, jolloin saa nukkua niin pitkään kun nukuttaa, syödä rauhassa aamupuuron ja lähteä ostoskeskukseen hengailemaan. Tai metsään koiria juoksuttamaan. Meistä tulee V:n kanssa kellon orjia. Me ei ehditä enää lorvailla kaikkien ihanien kavereiden kanssa! Minä sain työ- ja V päiväkotipaikan.

Oikeasti kaikki meni niin nappiin, että sitä on vaikea uskoa. Minä, kulttuurialan pätkätyöläinen sain vakkariduunin. V puolestaan päiväkotipaikan maailman suloisimmasta pienestä yksityisestä päiväkodista parin kilometrin päässä kotoa. Käytiin tutustumassa ja siellä ne kasvattivat perunaa ja salaattia laatikoissa ja alkoivat paistamaan nakkeja nuotiolla. V viihtyi niin hyvin, että sai kilarit kotiinlähdön koittaessa (mitähän ne ajattelivat meidän kotioloista…?).

Töihinpaluu on enemmän kuin ajankohtaista, V on syksyllä 2,5 -vuotias ja olen ollut saman ajan kotona. Tiedän, että sosiaaliselle ja aktiiviselle lapselle tekee jo hyvää päästä ryhmään ja saada virikkeitä. Minä olen vain se hermot kireällä oleva äitihenkilö, jota suututtaa kun tylsistynyt lapsi keksii itse aktiviteettia. Tämän kauempaa ei ehkä kannata olla pois työelämästä. Tämä tekee hyvää meille molemmille. Sitä olen yrittänyt miettiä.

Olo on tosi haikea. Muistan kevään vaunulenkit pienen vauvan kanssa, ensimmäisen kesän reissut, ensimmäisen joulun hirmukonttaajan, toisen kesän uima-allasmiehen, syksyn torikahvit, aamut sisäleikkipuistossa, kasvilavasta taaperokärryillä haetut porkkanat, kaikki ne lego-rakennelmat ja pihan hiekkalaatikolla vietetyt hetket. Jatkossa minulla ei ole aikaa istua ja laskea pioneissa kiipeileviä muurahaisia. 

En ajatellut muistaa aamukuuden herätyksiä, niskakakkoja, sitä kun mikään ruoka ei kelpaa, seinään heitettyjä tavaroita ja käsittämättömiä raivopuuskia. En.

Olen vähän huono niinä hetkinä, kun kaikki muuttuu. Nyt käy juuri niin. Sitä paitsi on kahjoa olla samaan aikaan tosi onnellinen, haikea, vähän huolestunut ja iloisen hämmentynyt.