Onko alkukesä ollut tavallista kauniimpi, vai kuvittelenko vain?

Ovatko omenapuut kukkineet aina näin kauniisti? Ja luumupuu varsinkin? Ovatko vanhoissa omenapuissa kiipeilevät alppikärhöt jotenkin tavanomaista rehevämpiä? Onko pienissä unikoissa aina noin paljon kukkia? Ja jalokiurunkannus, onko se ollut ennen levinnyt ihan kaikkialle? Onko raparperin paras satokausi aina toukokuun lopussa?

Oikeastaan aloin miettiä omaa järjenjuoksuani voikukkapeltoja ihaillessa. Onko voikukkia aina näin paljon? Miten ne ovatkin niin kauniita? Vastauksen tiedän kysymättäkin. Kyllä nyt saakeli voikukka sentään näyttää joka vuosi samalle.

Olen yrittänyt etsiä nimiä kasveille, joita en tunnista. Alkukesällä ympäri pihaa kukkiva keltainen kasvi on jalokiurunkannus. Se oli ennen yleinen kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa, mutta on käymässä harvinaiseksi. Kasvin löytymiseen meidän pihalta on selkeä syy – talon on rakentanut 1920-luvun lopulla läheisen kartanon puutarhuri. Ehkä siis kasvi on ollut tässä pihapiirissä aina, mikä onkin hauska ajatus. 

Jalokiurunkannuksen historia on mielenkiintoinen: Suomen jalokiurunkannusten jäljet johtavat Ruotsiin, Carl von Linnén Hammarbyn tilalle. Linné oli nähnyt piirroksen Siperiasta peräisin olevasta särkyneestäsydämestä (Lamprocapnos spectabilis) ja hän pyysi suomalaista oppilastaan Erik Laxmannia lähettämään siitä hänelle siemeniä. Vuonna 1765 siemenlähetys Ob-joen laaksosta saapui, mutta näistä siemenistä kasvoi jalokiurunkannusta eikä särkynyttäsydäntä, jota Linné ei pettymyksekseen koskaan ehtinyt nähdä.

Piha on tietenkin ihan hirveässä kaaoksessa raksaprojektin vuoksi, mutta olen yrittänyt suunnata katseeni sen kauniisiin kohtiin. Kömpinyt routaeristekasan sivusta kukkapenkille ja sepelikasojen takaa kasvihuoneelle. Napsinut kukkia maljakkoon sieltä, missä niitä ei juuri nyt ole kukaan katsomassa. 

Alkukesän huuma, sitä tämä nyt on! Pitkän talven jälkeen kaikki vehreys ja kauneus lyö joka kerta yhtä ällikällä.