Mistä tietää lähestyvänsä kovaa vauhtia keski-ikää? Tuplabonuskuukausi saa veren kiertämään ja hamstraamaan tomaattimurskapurkkeja ja vaippoja? Se, että lähtee tyytyväisenä reissuun Volvolla, koska se on niin turvallinen auto? Siitä, että ikkunalaudat ovat täynnä kukkapurkkeja, koska taimien esikasvattaminen on vaan niin jännittävää?

Ei kun siitä, että alkaa tykätä pyhäperinteistä. Kuten vaikka siitä, että äitienpäivä vietetään joka jumalan vuosi samalla kaavalla.

Toden totta, äitienpäivästä ei tarvitse sopia ennakkoon mitään. Kaikki tietävät, millä kaavalla mennään. Sisko tulee meille perjantaina. Lauantaina lähdetään aamiaisen ja hillittömän pakkaamisen (matkasänky-kukat-kortit-koiranruoka-ulkovaatteet-siistit vaatteet-vaipa-tutit…) jälkeen kolmensadan kilsan automatkalle kohti mummolaa. Kun ollaan perillä, käydään ruokapöytään. Isä on savustanut kalaa, se on maailman parasta savulohta. Jälkkäriksi on kakkua ja kuoharia. Nuoremmat naiset tiskaa. Tehdään metsälenkki koirien kanssa. Juodaan kahvit ja syödään toista kakkua. Saunotaan (paitsi tänä vuonna kukaan ei muistanut lämmittää saunaa). Syödään iltapalaa, vaikka ollaan kaikki ihan ähkyssä.

Pöytään on katettu pyhäserviisi ja siskon 20 vuotta sitten tekemässä maljakossa on sini- ja valkovuokkoja. Äitienpäiväkukiksi tuodaan siniset tai valkoiset hortensiat tai jos ollaan tosi hurjia, niin valkoiset orkideat. Kannetaan pihakalusteet ulos. Ajatellaan kesää.

Mutta arvatkaapa mikä rikkoi kaavan tällä kertaa? Myös Polkka sai äitienpäiväkakkua. Ihan ylihyväsydäminen äitini heltyi koiran kerjäysyrityksiin (ja minä sain huutia elukan komentamisesta), koska onhan Polkkakin äiti. Hän päätti tarjota koiralle palan kakkua suoraan omalta lautaseltaan kahvipöydästä. Olisihan se nyt ollut todella ajattelematonta jättää suurimman synnytysurakan tehnyt äiti kakutta!

Olen ollut äiti melko tarkkaan kaksi vuotta. Edelleen se hämmentää minua. Sekä äitiys, että sana äiti.

Äiti on sellainen viisas ihminen, jolla on vastaus kaikkeen. Äiti tietää, koska hänellä on elämänkokemusta. Äiti selittää asiat kärsivällisesti yhä uudelleen ja uudelleen. Ottaa syliin ja halaa. Osaa korjata kaiken. Osaa tehdä vaikka mitä ja ellei osaa, lukee epämääräiset ohjeet ja sitten onnistuu. Äidille soitetaan silloin, kun tulee mutkia matkaan.

Niinpä. Se on minun äitini, enkä minä itse. Oikeastaan minulle tulee koko sanasta mieleen äitini, eikä oma räpiköimiseni tässä sukupolvien ketjussa. Hätkähdän toisinaan edelleen ajatusta siitä, että olen äiti. Herranjumala, mikä vastuu. Vastahan minä (yli-ikäinen ensisynnyttäjä) olin itse pahainen teini. 

Toivon koko sydämestäni suoriutuvani äitiydestä yhtä hyvin kuin oma äitini. Ehkä hänkin oli alussa epävarma? Ehkä hänelläkin oli joskus huonoja päiviä? Jäiköhän hänkin joskus miettimään, että tämän tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin?

Yksi on varmaa. Annan sunnuntaina äidilleni suuren hortensian. Arvatkaapa miksi? Siksi että äitini toivoi aina saavansa hortensian äitienpäivälahjaksi, mutta isäni osti vuosi toisensa jälkeen miniruusun, joita äitini vihasi (muttei kuitenkaan koskaan sanonut sitä ääneen). Kerran sitten rivitalon varastoon oli ilmestynyt iso valkoinen hortensia. Äitini odotti sunnuntaita toiveikkaana. Ja sai taas ruukkuruusun, sillä hortensia olikin naapurin sedän ostos. Kuulin tarinan parikymppisenä ja olen sen jälkeen ostanut ehdottomasti jokaisena äitienpäivänä hortensian.

Onnellista äitienpäivää kaikille meille äitiyden suossa liikuskeleville!