Täällä on vietetty ah niin helppoja ja huolettomia kesäpäiviä. Mies on ollut kuukauden lomalla ja on edelleen. Lapsi on nukkunut noin kaksitoista tuntia yössä ja siihen päälle vielä kolmen tunnin päikkärit. Ja viihtyy ulkona helposti tunnin tai kaksi. Koirat viettävät päivänsä pihalla auringossa. Kun tulee nälkä, voi grillata.

Kontrasti viime talveen on valtava. Silloin tuntui, että mies oli aina työmatkalla ja pyöritin yksin kuraisten tassujen ja jalkojen täplittämää arkea. Vettä satoi koko ajan, eikä kukaan viihtynyt ulkona. Lapsi heräsi kuudelta ja kitisi koko aamun väsymystään. En jaksanut laittaa ruokaa itselleni ja paistoin vain kamalia pakastepizzoja tai elin päiväkausia salaatilla.

Nyt kuulkaa otan vahingon takaisin! Istun auringossa terassilla katsomassa altaassa kahlaavaa lasta (ja usein myös mäyräkoiraa). Juon aamuteet ja luen lehden kaikessa rauhassa. Kun lapsi menee päikkäreille, menen koirien kanssa lenkille. Ilman kärryjä. Ja joku laittaa minulle ruokaa.

Toisinaan ihminen tulee pienestä onnelliseksi. Vaikka kaikki tämä yhdessä ei ole pientä, vaan tosi suurta.