En tiedä vieläkään, mistä ajatus sokerittomasta tammikuusta tuli. En ole viettänyt koskaan tipatonta tammikuuta tai mitään muutakaan erikoiskuukautta. Tällä hetkellä ajatus tipattomasta kuukaudesta tuntuisi lähinnä vitsiltä, sen verran vähän alkoholia tulee muutenkin juotua. Ehkä olin kuunnellut vähän huvittuneena kertomuksia sokerin jättämisestä pois ja siitä, miten sokeriton elämä on nii-in ihanan energistä ja reipasta ja kirkasta ja valoisaa. En oikein uskonut moiseen ja päätin kokeilla. Vuoden ensimmäisenä päivänä kaikkien niiden joulusuklaarasioiden keskellä, joiden syömistä en ollut oikeastaan edes ennättänyt aloittaa.

Viikko 1. V*tutusta ja vahinkokarkki.
Tajuan heti sokerittomuusjulistukseni jälkeen, että ai niin, minunhan piti testata reistaavan vatsan vuoksi myös fodmap-ruokavaliota. En kehtaa perua ja mietin, että tammikuusta saattaa tulla vähän nihkoinen. Minua pelotellaan sillä, että saatan maata sokerivajareissani kaksi viikkoa sohvalla tärisemässä. Huvittaa. Tosin huvitus vaihtuu ketutukseksi heti ensimmäisenä päivän iltana kun keitän iltateetä ja tajuan, etten voi ottaa mitään herkkua sen kanssa. En niin mitään. Illalla tekee mieli leipoa jotain ja teen gluteenitonta siemennäkkäriä, jota en olekaan tehnyt pitkään aikaan. Näkkäri maistuu tosi hyvältä brien kanssa (mietin, salliiko fodmap sen, mutten jaksa välittää).

Joudun pohtimaan suhdettani sokeriin heti ensimmäisellä viikolla. Näen unta kakuista ja kaupassa näkökenttään osuu alennusmyynnissä olevia suklaarasioita ja ällömakeita jäätelöitä. Näen unta erilaisista kakuista. Omasta mielestäni en edes syö paljon sokeria, ehkä jotain pientä iltateen kanssa. En edes tykkää jätskistä ja joulusuklaita löytyy kaapista vielä pääsiäisenäkin. Kielletty houkuttaa, enkä oikein keksi mitään korvaavaa. Syön mandariineja ja juon entistä enemmän teetä.

Minua tentataan siitä, tiesinkö että sinapissa on sokeria ja karsinko varmasti kaiken piilosokerin. Sanon, että sinappi ei ole herkkua nähnytkään, eikä minulla ole aikaa lukea jokaisen purkin kylkeä (vaikka varmaan syytä olisikin) ja aion räpistellä tammikuuni mututuntumalla. Mehuja en juo muutenkaan, enkä syö maustettuja jugurtteja ja sen sellaisia.

Viikon lopulla syön vahingossa ällömakean esanssisen hedelmätoffeen. Lapsi pelleilee naapurin antaman karkin kanssa ja nappaan sen suuhuni. Ei maistu hyvälle ja tunnen syvää epäonnistumista. Löydän ohjeen gluteenittomiin kookos-kaurakekseihin, jotka maistuvat erittäin sokerittomilta, mutta ajavat asiansa. Ihan aavistuksen verran minua häiritsee kookosöljypurkin kyljestä löytyvä esittelyteksti, jonka mukaan öljyä voi käyttää kaikkeen – ruoanlaittoon ja laittaa jopa sinne. Yritän aktiivisesti unohtaa laajan käyttöskaalan.

Viikko 2. Epäuskoa töissä.
Palaan lomalta töihin ja vien mennessäni osan joulukarkeista. Saan selittää ja selittää sokerittoman tammikuun perusteita. Vakuuttelen etten ole seonnut, vaan haluan todistaa sokerista luopumisen harhaksi ja että ihminen on onnellisempi käsi suklaarasiassa. Saan erittäin paljon rispektiä siltä työkaveriltani, joka ei syö ikinä koskaan sokeria. Kuulemma hänen päditön tammikuu ei ole mitään minun sokerittomaan verrattuna. Mietin, millaisena sokeriaddiktina minua oikein pidetään? Käykö käteni työpaikan keksikulhossa sittenkin vähän enemmän, mitä olen ajatellut?

Mitään vieroitusoireita minulla ei edelleenkään ole. Ei ole tärisyttänyt kertaakaan ja tällä viikolla ketutuskin laantuu vähän. Paitsi sinä päivänä kun töissä vietetään läksiäiskahveja ja syön mutakakun sijaan kaksi kuivattua aprikoosia ja banaanin. Olen edelleen sitä mieltä, että sokeri lisää elämänlaatuani.

Viikko 3. Suklaakakkupalaverista juustokakkupalaveriin.
Olen melkein jo tottunut uuteen ruokavaliooni. Leivon itselleni sokerittomia keksejä, joita kukaan muu perheenjäsen ei halua syödä. Töissä on vähän haasteita. Menen loppuiltapäivästä nälkäisenä palaveriin, jossa pöydät notkuvat tarjoiluja. Kaikessa on sokeria tai toista välttelyn kohdetta eli gluteenia, joten syön kaksi kiiviä ja juon teetä ja tunnen itseni todelliseksi häviäjäksi. Seuraavana päivänä kieltäydyn ensin palaverissa tarjotusta suklaakakusta ja sen jälkeen toimistolle palatessa tupsahdan läksiäiskahveille, joilla tarjotaan erilaisia juustokakkuja. Minulle käytetään saatesanoja ei nämä lihota, älä pelkää. Ihan kuin tämä nyt siitä olisi kiinni. 

Vatsa reistaa perjantaina ja havahduttaa minut siihen, että se on ollut tosi hyvässä kunnossa jo useamman viikon. Uskomatonta.

Viikko 4. Olenko kuitenkin energisempi?
Tällä viikolla minulta kysellään fiiliksiä. Mietin ja tajuan, että takana on kolme hyvää ja tehokasta työviikkoa. Olen laittanut ne orastavan kevätfiiliksen piikkiin ja ajatellut, että tehottoman kaamosjakson jälkeen oli vaan pakko ryhdistäytyä. Yhtäkkiä en ole ihan niin varma, mistä vireyteni tulee. Paistan ensimmäistä kertaa elämässäni banaanilettuja – nehän ovat yllättävän hyviä! Tosin masennun viikonloppuna uutta Glorian ruoka & viiniä selatessa – en voi leipoa noilla ohjeilla yh-tään mitään.

Viikko 5. Äkkiähän se meni.
Viimeinen viikko on tynkä ja kuukausi vaihtuu. Iloitsen facessa saavutustani, mutta saan vähättelevän kommentin, koska olen syönyt hedelmiä. Toisaalta minulle ehdotetaan mitalia tästä hyvästä. Omat fiilikset on yhtä ristiriitaiset kuin kommentitkin. Sokeriton kuukausi sai minut toden totta syömään enemmän hedelmiä, testaamaan sokerittomia leivonnaisia ja myönnettäköön, ostamaan joka viikonloppu sipsejä. Joku pahe ihmisellä täytyy olla. Olen voinut ilman sokeria paremmin, mutta elämästäni on kadonnut perustavanlaatuinen ilo, suklaa. Mietin, miten tästä eteenpäin. Olisinko suklaan ystävä vain viikonloppuisin ja pysyisin arkisin kaidalla polulla.

Ehkä tärkein kysymys kuitenkin on: millä suklaalla julistan helmikuun alkaneeksi?

Kuvituskuvana banaanilettuja. Rumia, mutta ihan yllättävän hyviä.