Käytiin lauantaina kaupungissa syömässä ja kas, kotiin palatessa talossa ei ollut sähköjä. Ulkona puhalsi voimakas tuuli, mutta kunnon myrskyä oli luvattu vain pohjoiseen ja keskelle maata. Lähdin koirien kanssa lenkille. Takaisin tullessa sähköt olivat palanneet. Eipä hätää, laitoin teeveden kiehumaan. Kun vesi oli kuumaa, katkesivat sähköt uudelleen.

Oli vielä alkuilta. Kaivelin kynttilöitä kaapista ja join teetä kaikessa rauhassa. Talo oli hiljainen, kun mikään sähkölaite ei hurissut.

Kahdeksan aikaan alkoi hämärtyä oikeasti. Laitoin takkaan tulet. Se valaisi ja lämmitti, koko päivän puhaltanut tuuli alkoi tuntua nurkissa. Lasta pimeys vähän jännitti, mutta iltatoimet sujuivat taskulampun valossa. Minua nauratti, miten 3,5 -vuotias maalaispoika osaa tottuneesti toimia taskulampun kanssa, kun sähköt katkeavat.

Lapsen mentyä nukkumaan luin kaikki muutaman viikon aikana tulleet akkainlehdet. Syynäsin ruokalehtien ohjeet kerrankin huolella ja mietin, mitä voisin kokkailla tulevalla viikolla. Avasin kohtaloa uhmaten pakastimen ja mies teki meille gt:t. Kaivoin kaapista sipsipussin. Luin vielä muutaman lehden lisää.

Huomasin, että osaan käydä vessassa ja pestä hampaat säkkipimeässä. Siis jos ei jaksa kantaa koko ajan lamppua mukana. Huomasin myös, että räpsyttelen koko ajan valoja päälle tottumuksesta. Ja tajusin olevani täydellisessä uutispimennossa ilman wlania ja telkkaria.

Kiipesin yläkerran parvekkeelle katsomaan raketteja. Venetsialaiset ja lupa ampua raketteja taajaman ulkopuolella. Joku naapuri otti luvasta ilon irti. Katselin raketteja kirkasta tähtitaivasta vasten. Missään ei ollut yhtään valoa. Mietin, että oikeastaan tähtitaivas on raketteja hienompi.

Elokuinen viileys ajoi minut alakertaan. Kello oli yksitoista kun menin nukkumaan. Mies kuittaili, että se saattoi olla viimeisen kymmenen vuoden aikana ennätykseni.

Aamulla talossa oli taas sähköt. Onneksi. Muuten reippauteni olisi saattanut olla jo koetuksella.