Tehtiin kesäsuunnitelmia kahdelle koko perheen yhteiselle lomaviikolle. Sanoin, että haluaisin viedä V:n jonnekin reissuun. Pitkä viikonloppu Köpiksessä, pari päivää Tallinnassa tai hitto soikoon edes Päivä Tukholmassa -risteily. Ei olla käyty tyypin syntymisen jälkeen oikein missään (pari hassua reissua) ja nyt 3-vuotias innostuisi ihan varmasti jo laivasta tai lentokoneesta, uusista ympyröistä, leikkipuistoista ja muusta. Ja pystyy muuten istumaan ravintolassa puolitoista tuntia paikallaan ilman viihdykkeitä, sekin tuli todistettua tässä ihan vasta.
Mutta että reissuun pitäisi päästä. Realiteetit on tiedossa – hoitopaikka kahdelle koiralle ja se, että raksatakin pitäisi.
Sitten menin tapaamaan pitkästä aikaa tässä lähistöllä asuvaa tuttuani ja otin V:n mukaan. Ja tajusin taas kerran, että oikeastaan 3-vuotiaalle pienet asiat voivat olla hyvin suuria. V tykkää tosi paljon kaikista eläimistä ja oli puhunut viikon verran, että pitäisi päästä hiiahoun (Jos laulussa lauletaan hiiala hiiala hei ja eläimistä, niin luonnollisesti laulu kertoo maatilan omistavasta hiiahousta) maatilalle katsomaan eläimiä. Epäilen, että ystäväni profiloitui nyt siksi ihailluksi hiiahouksi, sillä V pääsi tekemään reissulla hienoimman asian ikinä – hakemaan kanan pesästä munan.
En voi edelleenkään käsittää, miten tuollainen 3-vuotias rämäpää meni niin hartaaksi kananmunan kanssa. Puhuttiin, että se menee tosi helposti rikki ja nyt täytyy olla varovainen. V laittoi munan hupparin taskuun, kaivoi sieltä aika ajoin ihailtavaksi ja laittoi takaisin taskuun. Muna pysyi ehjänä ehkä puolitoista tuntia ja sitten lähdettiinkin jo kotiin. Illalla leivottiin raparperipiirakka ja miten leuhkaa, että ihan aito oikea kananmuna laitettiin siihen.
Joskus pienet asiat voivat olla ihan mielettömän suuria, kuten vaikka yksi kananmuna. Se pitäisi muistaa tässä ruuhkavuosissa räpistellessä.
Ruokittiin me reissulla lampaita ja nähtiin viikon vanha maailman suloisin varsakin. Mutta kanat olivat silti parasta. Ehkä kanoihin konkretisoitui koko ajatus siitä, miksi alunperin halusin kasvattaa lapseni maalla. Että se tietäisi, mistä ruoka tulee ja mikä työ sen pöytään saamiseen on tehtävä. Ja että lapseni saisi kasvaa eläinten kanssa ja oppisi ottamaan kaikki elolliset huomioon tekemisissään.
Ehkä kaivan kirjahyllyyn hautautuneen Living with chicken -teoksen esille ja alan tehdä suunnitelmaa pienen kotitarvekanalan perustamisesta. Useamman vuoden vireillä ollut ajatus on hautautunut jonnekin arjen pyörittämisen, raksan ja kiireen alle. Yhtenä päivänä vielä aion olla onnellinen maatiaiskanojen omistaja ja hakea ihan joka aamu (jos kanat suovat) munat omasta pihasta.
Olisihan se nyt ihan mieletöntä! Jos 3-vuotiaan, niin myös tällaisen keski-ikäisen mielestä.
