Siitä on melko tarkkaan kymmenen vuotta aikaa, kun lähdin matkaoppaaksi Slovakiaan. Tein niihin aikoihin paljon töitä ja saatoin viettää ylityövapaani tuttujen matkatoimistossa tekemässä opashommia vähän niin kuin talkooperiaatteella. Elämä oli periaatteessa aika yksinkertaista. Olin vastuussa itsestäni ja kahdesta mäyräkoirasta. 

Vaikka eihän se ihan yksinkertaista ollut. Olin saanut viime vuosina rakkausasioissa niin monta kertaa siipeeni, että päätin pärjätä itsekseni. Yksinkertaista, ei mitään säätöjä eikä sydänsuruja.

Ihminen on kuitenkin toisinaan toiveikas. Muistan vieläkin, kun selasin matkustajalistaa ja mietin, olisiko siellä edes joku 70-luvulla syntynyt. Näiden reissujen keskiverto-osallistuja kun oli minua vähintään kymmenen vuotta nuorempi. Löysin listoilta kaksi kriteereihini menevää nimeä. Toinen nimistä kuului seuralliselle kaljupäälle, joka tilasi kylpylästä lähdettäessä tuopillisen vodkaa matkaevääksi. Paheksuin, tietenkin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen naimisissa tuon matkalaisen kanssa. Meillä on yhteinen lapsi ja talo. Vähän se vaati reissun jälkeistä stalkkaamista ja viestittelyä sekä treffit Tampereella Filkkareilla.

Olen monta kertaa miettinyt, että mitä jos en olisi lähtenyt reissuun? En edes ollut alunperin lähdössä. Olisimmeko tavanneet jossakin muuten? Tuskin, asuimmehan parinsadan kilsan päässä toisistamme. Vai olisimmeko sittenkin? Ei elämästä oikeasti koskaan tiedä.

Sen tosin tiedän, että lähtöpäätös oli yksi elämäni parhaita.