Joulu tuli ja meni, myös täällä sairastuvalla. Onhan se vähän irvokasta, että päiväkodin aloittanut lapsi sairastaa elämänsä ensimmäisen nuhakuumeen joulunpyhinä. Mutta siis kunnioitettavassa kahden vuoden ja seitsemän kuukauden iässä. Se olikin sitten oikea miesflunssa.

Vähän meni siis kitinän merkeissä, mutta kyllä me tunnelmaan päästiin. Tänä vuonna ei autoiltu halki Suomen, vaan vietettiin aatto lähimummulassa. Illalla kotiin palatessa V totesi, että vaari oli joulupukki. Miten se sen hoksasi? Ja menettikö alle 3-vuotias nyt uskon joulupukkiin? Ekana jouluna kun aiheesta jotakin hoksasi. Mutta oli niin korrekti lapsi, ettei hiiskunut itse pukille tai vaarille mitään epäilyksistään, heitti ne ilmoille vasta kotieteisessä.

Savustettiin aattona lohta ja mentiin sen ja punajuurisalaatin kanssa anoppilaan. Kotona tehtiin bataattilaatikkoa, punajuurimoussekakku, aura-päärynäsalaattia ja lohipastramia. Hyvä setti, eikä yli jäänyt oikeastaan mitään. Mies sai töistä kinkun, mutta antoi sen vanhemmilleen, meillä kun ei sille olisi ollut käyttöä.

Ihan parasta joulussa oli se, että oltiin kerrankin kaikki samaan aikaan kotona. Se ei ole mikään itsestäänselvyys tässä talossa. Oli vaan aikaa olla, leikkiä ja laittaa yhdessä ruokaa. Pääsi metsälenkille koirien kanssa, kun toinen jäi valvomaan lapsen päikkäreitä.

Olen edelleen sitä mieltä, että alle 3-vuotiaalle olisi riittänyt yksi joululahja. Ekasta paketista paljastui jonkun sortin tukkirekka ja tukit ja minä sain avata loput lahjat – niin paljon niihin riitti intoa metsätöiden alettua. Tietenkin parkkitalo, pikkuautot ja muovinen nikkaroimispöytä ovat ilahduttaneet joulun jälkeen, mutta aattona kapasiteetti ei riittänyt kuin yhteen mieluiseen lahjaan.

Minä sain uuden muhkean täkin, äidin kutomat lapaset ja lahjakortin Stockalle. Ihania lahjoja kaikki!