Tänään löytyi ensimmäinen asia, mitä lapseni pelkää. V ei pelkää isoja villejä koiria, ei lehmiä eikä hevosia. Ei laskea rappusia alas muovimopolla. Ei kiivetä tikkaille tai hypätä korkealta alas. Tai painattaa väkijoukkoon vieraiden ihmisten keskelle. Hän pelkää Halloweenia.

Päiväkodissa oli tänään Halloween-kekkerit. Naamiaismenoa, kasvomaalausta ja sen sellaista. Olin vähän ennakoinut, ettei uhmapäissään esiintyvä lapseni suostu kuitenkaan pukeutumaan mihinkään oikeaan rooliasuun. Kävimme yhdessä valitsemassa Lindexistä Halloween-paidan, jonka V nimesi tyytyväisenä merirosvopaidaksi. Se, mustat housut ja naamio. Hyvä homma.

Kriisi tuli päiväkodin narikassa. Ympärillä vilahteli luurankopukuihin pukeutuneita huppupäisiä poikia. Lapseni jäi kolme kuukautta kestäneen päiväkotiuransa ensimmäistä kertaa itkemään, kun lähdin töihin. Mitä siinä muutakaan voi sanoa, kuin että ei tarvii pelätä ja koita kestää, huomenna elämä on taas raiteillaan?

Iltapäivällä kotiin hakiessa selvisi, ettei V ollut todella osallistunut Halloween-meininkiin. Hänen suosikkihoitajansa kertoi, ettei itsekään erityisemmin perusta kyseisestä kekkeristä ja he olivat tehneet yhdessä muuta juhlameiningin ajan. Miten sympaattista! Sydän päiväkodin suuntaan ja jospa vaikka ensi vuonna V olisi jo itsekin pieni hulvaton luurankomies?

Vaikka kaikki me pelätään jotain. Jos joku pelkää halloweenia, niin se on ihan ok.