Minulla on universumin huonoin muisti. Joskus kun tulee puhe opiskeluajoista ja muistatko kun sitä ja sitä, vastaan aina yhtä hölmistyneenä etten muista. En oikeasti muista. Ei mitään hajua.

Puhumattakaan nyt lapsuusmuistoista. Äitini muistelee pitkät pätkät jotain juttua ja minulla ei ole mitään muistikuvaa kyseisistä tapahtumista tai henkilöistä. No, usein hän saattaa sitten laskea, että olin tapahtumahetkellä kaksivuotias. Että ei kai nyt niin ihme ole?

Mutta siis dementoituneet mummothan muistavat asioita esineiden kautta. Tiedättekö, niin minäkin! Vanhempani tulivat meille viikonloppukylään ja äiti oli tehnyt läpimurron mummolan riihen penkomisessa ja löytänyt kasan minun ja siskoni vanhoja leluja. Ja meidän kaikki legoukkelit! Ne ihan parhaat kaiken maailman eläimiä esittävät tyypit.

Muistin heti sen kyläreissun ehkä 80-luvun lopulla isän serkun luokse, Suomeen avatun jonkun sortin legomaan ja sen, miten saimme siskoni kanssa isot laatikot legoukkeleita. Ne olivat kamalan kalliita kaupassa ja yhtäkkiä meillä oli niitä laatikollinen per henkilö. Join samalla reissulla kokista ensimmäistä kertaa elämässäni. Vedin hiilihapot nenään ja itkin lohduttomasti. Ja vannoin pysytteleväni mehulinjalla.

V innostui ukkeleista ihan vimmatusti, harmi vaan että ne eivät käy yhteen duplojen kanssa. Samoin muovisesta Fisher pricen perheestä, johon kuuluu isä, äiti, kaksi lasta, rattaat, leikkikehä ja kaksi autoa. Ehkä kultainennoutaja on hukkunut vuosien varrella? Näillä saatiin aikaan ihan mahtavat leikit. Ja mikä parasta – yli 30 vuotta vanhat lelut ovat edelleen ihan iskussa. Joskus muuten mietin, kuuluuko minun säilyttää jotakin tavaroita V:n mahdollisille lapsille eli omille lapsenlapsilleni? Ajatus tuntuu äärimmäisen absurdilta.

Sain muuten samalla reissulla tuomion lapsestani. V on kuulemma ihan samanlainen kuin minä pienenä, mutta pahis. Mitä siihenkin nyt sitten sanoisi?