Olen muuttumassa hyvää vauhtia koneeksi.

Aamutoimet, koirat omaan pihaan (enempää ei ole juuri nyt tarjota) ja niiden ruoka, oma aamiainen, lapsi ylös ja sen aamutoimet ja -puuro, vaatteet päälle ja päiväkotiin. Ystäväni sanoi viisaasti, että tässä vaiheessa takana on jo yksi työpäivä. Mutta siis päiväkodista töihin. Seitsemän tunnin ja vartin jälkeen päiväkotiin, äkkiä kotiin pissattamaan koirat ja ruokkimaan nälkäinen perhe. Koirat lenkille. Pyykit, seuraavan päivän vaatteet ja iltapuuro. Iltasatu ja lapsi nukkumaan. Koirat vielä ulos ja sen jälkeen jäljellä oleva jengi nukkumaan. Tämä sama tehdään viisi kertaa ja sen jälkeen huokaistaa kahden päivän ajan.

Sinun arkesi on jonkun toisen lapsuus, syyllistää lapsiperhelehden juliste.

Toden totta, työhönpaluu ja arki iskivät vähän vasten kasvoja. Olen jotain tässä kahden viikon aikana oppinutkin, ainakin sen, että työpaikan ja parkkihallin välissä olevassa Valintatalossa käy kolmessa minuutissa. Jos siis ostaa vain muutaman asian, eikä ole kassajonoa. Oikeasti kauppaan ei ennätä työpaikan ja päiväkodin välissä, vaikka liikkuisi omalla autolla. Sitten onkin jo tulipalokiire viemään koirat ulos. Ja kun on ruokkinut lapsen ja itsensä ja lenkittänyt koirat, on lapsi jo niin väsynyt, ettei sitä vaan kehtaa enää kuljettaa automarkettiin. Pitää siis ennakoida. Ja sitähän minä tässä opettelen.

Tunnen syyllisyyttä lapseni urheudesta. Kannan aamuisin vielä silmiään kiinni pitävän kaksivuotiaan vessaan kirkkaan valon alle heräämään. Se sinnittelee koko pitkän päiväkotipäivän ryhmänsä energisenä ilopillerinä, joka on innoissaan ihan kaikesta, mitä tekemistä ikinä tarjotaankin. Illalla kotiin tullessa silmiään hierovaan lapseen iskee väsykiukku. Kaksivuotias on ihan finaalissa aikaisesta herätyksestä, lyhyistä päikkäreistä ja siitä kaikesta meiningistä. Enkä yhtään ihmettele. Mutta minä olen myös väsynyt, enkä jaksaisi kuunnella yhtään tyhjästä nousevaa raivokohtausta.

Olen aina nyrpistellyt eineksille ja puolivalmisteille. Mutta suosikkitohtorini eli Dr. Ötker on pelastanut minut ja lapseni jo muutamaan otteeseen, kun mies on ollut työmatkalla. Ehkä ei pidä olla liian niuho. Sulkea korvansa niiltä lapsiperhelehtien sankareilta, jotka kertovat laittavansa joka ilta perheelleen kolmen ruokalajin illallisen. Laalaalaalaa.

Joku ehkä miettii, että eikö sillä ole mieskin. On kyllä, mutta arki on aika haasteellista, kun toisen työmatka on sata kilsaa suuntaansa ja käynnissä on mittava remonttihomma. Että ei se ole helppoa silläkään, pitäisi osallistua perhearkeen kellon ympäri venähtävän työpäivän jälkeen, kun talon laajennusosan julkisivu huutaa lautaa ja maalia. Tuttuni sanoi tällä viikolla rohkaisevasti, että heille olisi tullut avioero jos olisivat remontoineet taloa lasten ollessa pieniä. 

Yhtäkkiä tajuan, miten paljon oikeastaan ennätin tehdä kotona ollessa, vaikka päivät olivat silloinkin täysiä. Pesin pyykit, imuroin, lenkitin koirat ja laitoin ruoan. Nykyisessä elämässä se kaikki tapahtuu iltaviiden ja kahdeksan välissä.

Päätän valitusvirren toteamalla, että töissä on ollut tosi kivaa, lapsi rakastaa päiväkotiaan ja mies on ihan uskomattoman taitava talonrakentamisessa. Ja koirat ovat ottaneet uuden tylsemmän arkensa vastaan rennosti. Kaikki on siis hyvin, kunhan arjen palaset saavat vielä pientä hienosäätöä.