Talo, josta jäi vain rauniot

Jouluna pitää olla perinteitä. Ei mitään suvun ikiaikaisia jäämistöjä, vaan itse luotuja ja hyväksi havaittuja. Piparkakkutalon tuhoojaiset ennen aattoa on hyvä jouluperinne. Tänä vuonna se tehtiin jo toista kertaa.

Talo syntyi Sunnuntain kaavoilla. Helppo homma, leivotaan piparit aamusta ja hoidan muun homman V:n päikkäreiden aikaan. Lopulta talo oli valmis ehkä puolen yön aikaan ja mieskin juoksutettu pitämään palasia pystyssä. Koristelun kanssa lähti vähän näpistä, palasten yhteen liimaamista pitää vielä vähän treenailla. Mutta onneksi joulu tulee myös ensi vuonna.

Tuhoamiseen osallistui kuusi kappaletta 1-3 -vuotiaita terminaattoreita. Vanhemmatkin taisivat vähän avustaa. Hyvää työtä, erityisesti arvostin niitä pieniä sormia, jotka nyppivät yksitellen kaikki katon vaahtokarkit parempiin suihin. Ehkä jo ennen kuin muu väki edes hoksasi talon sisältäneen karkkia. Lopulta talosta jäivät vain surkeat rauniot. 

V ilmoitti leuhkasti tehneensä piparitalon itse. Tytöt tuijottivat silmät suurina. Talon palasiksi laittaminen sujui hyvässä yhteisymmärryksessä, aiheutti hepulikohtauksia ja huutonaurua. Ei oikeasti voisi olla parempaa perinnettä. Aikuiset saivat kerrankin juoda glöginsä rauhassa.

Työkaverini ihmetteli, miten raaskin tehdä talon ja antaa sen heti tuhottavaksi. Arvatkaapa miksi? Elleivät lapset olisi hoitaneet tuhoamista, sen olisi tehnyt meidän ahne paskiainen eri rhodesiankoira. Tai tietenkin olisimme voineet säilyttää taloa astiakaapissa tai takan päällä koko joulun. Ainoat murtovarmat paikat tässä talossa.