Hei maailma – täällä nelikymppinen!

Olen lukenut niin inspiroivia, hauskoja, rentouttavia ja naurattavia juttuja Lilyn palstoilta, että päätinpä minäkin alkaa kirjoittaa. Ties vaikka voisin itsekin tuottaa jollekin iloa, myötäelämistä, lohdutusta, vertaistukea tai mitä tahansa tunnetta, mikä tuottaa lukijalle jotakin positiivista päivään. Tervetuloa mukaani!

40 And Something.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ikä on vain numero eikä se määritä mitään. Kaksikymppisenä oli kiire elää. Olin joka paikassa liihottava bilehile, niin lapsellinen ja toisaalta kovasti aikuisen tavoin käytäytyvä. Opiskelut sujuivat vauhdikkaasti ja seurusteltuakin tuli siinä sivussa. Kolmikymppisenä en potenut minkäänlaista kriisiä, vaan kuvittelin vihdoin olevani aikuinen ja alkavani ”aikuisen elämän”. 

Nyt syksyllä täytin 40 ja ihmettelen, mihin viimeiset 10 vuotta ovat kadonneet? Aika on kulunut jumalattoman nopeasti. Toisaalta paljon on tapahtunut – siitä lisää ehkä joskus toiste. Vaikka elän tällä hetkellä elämäni onnellisinta aikaa, nuo lipaston päällä vieläkin lojuvat 40-synttärikortit ahdistavat hiukan.

Nytkö tapahtuu se ”näkymättömäksi” muuttuminen? Nytkö olen elämäni puolivälissä? Nytkö olen siinä ammatissa, jota teen eläkeikään saakka? Nytkö en enää koskaan käy – tai halua käydä – villisti bilettämässä ja jos käyn, se näyttää säälittävältä? 

On se hassua. Parikymppisenä tunsin olevani liian nuori ja liian kokematon vähän kaikkeen (toista se on nykyään kun nuoret tuntuvat tietävän paikkansa ja ambitionsa entistä aikaisemmin eivätkä tosiaan piilota kynttiläänsä vakan alla. Nii-in, tiedätkö parikymppinen mitä tuo sanonta edes tarkoittaa?). Kolmikymppisenä olin siinä pisteessä, missä kuvittelin että siinä pisteessä pitääkin olla – ja toimin sen mukaan. Kunnes olo kävi sietämättömäksi ja jouduin toimimaan.

Ja nyt nelikymppisenä (mikä sana, argh!) mietin, että jos voisin valita, tekisinkö jotakin toisin? Ehkä tekisin, melko varmasti tekisin. Mutta toivoisinko, että minulla olisi kaikki tämä mitä minulla nyt on, silloin parikymppisenä? 

En. Missään. Nimessä.

Aurinkoinen syyspäivä odottaa ja minä yritän elää, kuten normaali nelikymppinen kotona oleva perheenäiti. Pukeudun. Puen lapseni. Menemme puistoon leikkimään märkään hiekkalaatikkoon. Katson lapseni onnellisia kasvoja ja tunnen itsenikin onnelliseksi syksyisessä puistossa. 

Tapaamisiin pian!