Matkiminen ei tee kotia

Lehdet ja blogit pursuavat toinen toistaan kauniimpia sisustuksia. Olen sitä mieltä, että kaunis ympäristö ja siihen panostaminen eivät koskaan ole turhaa – kauneus luo hyvää oloa ja saa mielen pirteämmäksi. 

Kuva: Interior for home

Mutta olenko ainoa, jonka mielestä matkiminen ei ole persoonallista sisustamista? Musta-valkoraidallinen matto, musta-valkoisia sohvatyynyjä, valkoista valkoista valkoista… erityisesti sisustusjutuissa vallitseva trendi taitaa olla tuo. Nyt syksyn tullen sitä piristetään murretuilla sävyillä, irroitellaan oikein vaikkapa myyränharmaalla (?) tai sinapinkeltaisella!

No, totta kai jokainen saa pitää mistä pitää – ja totuus taitaa olla useasti myös se, että mitä pidempään samankaltaisia kuvia tuijottelee, sitä enemmän niistä oppii pitämään. Minustakin nuo musta-valkoiset kuvat näyttävät ihan kivoilta. Mutta toivottavasti kaikki ymmärtävät, että sisustamisella jonkin mallin mukaan ei välttämättä luoda kotiin oikeaa henkeä.

Se, että itsensä ympäröi ”design-klassikoilla” tai muuten vain matkii sisustussuunnittelijoiden näkemyksiä, esimerkiksi ripottelemalla harkitusti villakankaisia tyynyjä tai koostamalla seinälle taulukollaasin asettelemalla taulut näkemänsä mallin mukaan, ei tarkoita sitä, että kotisi on oikeasti Sinun näköisesi. Tietysti voi olla, että oma persoonallinen ote on heikko. Ei ole näkemystä, ei voimakkaita mielipiteitä tai tykkäämisiä / inhokkeja. Silloin lehtien ja blogistien matkiminen on tietysti helpottavaa. ”Joku toinen sanoo, että tämä on hienon näköistä, joten sen täytyy olla niin.”

Oma sisustustyylini on vaihdellut vuosien varrella. Ensiasuntoni sisustin hyvinkin vanhahtavasti. Se juonsi juurensa lapsuudenkotiini, jossa julistetaide ei ole taidetta – Nelimarkkaa sen olla pitää. Siellä sitten istuin plyysisohvallani (jonka kavereilleni väitin olevan Frendit-sarjan kahvilan tyylinen sohva. No ehkä se olisi ollut, jos ympäristö olisi ollut hiukan boheemimpi!) ja leikin kotia itsekseni. Äitini näköisessä kodissa!

Äitini kävikin pöyhimässä sohvatyynyjäni, siirteli valoverhoja (Kyllä, valoverhot ikkunoissa ovat ehdottomat, sanoi äitini. Ja minä tyttö uskoin.) ja katseli tyytyväisenä aikaansaannostaan. Sillä vaikka minä olin sisustuksen miettinyt, se oli silkkaa Äitiä. Kaunista, mutta olisihan sitä parikymppisenä voinut nuorekkaampaakin keksiä.  

Seuraavaksi muutin poikaystävän kanssa 80-luvun rivitalonpätkään. Tiedättehän, ”nyt on aika aikuistua oikeasti ja aikuiset asuvat rivitalossa.” Jos ette tiedä, onnitteluni! Sisustuksemme nuorentui väkisinkin, sillä plyysisohva lähti vanhaintavarainliikeeseen. Tilalle tulivat perussohva, perusruokakalusto, lastulevyinen valko-pyökkikeittiö, vaaleankeltainen makuuhuone. Pieni piha, jota en koskaan olisi jaksanut laittaa – minussa ei ole tippaakaan viherpeukaloa. (Vinkki kaltaisilleni sisäkasviksi: viirivehka. Se ei kuole millään!) Nättiä, mutta jotenkin tunsin olevani aina ikään kuin kyläilemässä. Siinä asunnossa, sillä alueella. Ai niin, ne naapurit. Aivan liian likellä – joka kerta kun olin pihalla, harvan valkoisen lauta-aidan takaa hyväätarkoittavan naapurin huomenen huutelut saivat minut kiehumaan. Minä yritin vain juoda aamukahvia. Rauhassa!

30 ja risat. Paluu kerrostaloon. Ensin pienempään, jonka sisustin itse täysin uudella tavalla. Tiiliseinä kaivettiin esiin ja keittiöstä tuli Ferrarin punainen. Sisustus kallistui vähän Aasiaan päin. Tykkäsin todella – ja olisin viihtynyt pidempäänkin, ellei olisi tullut äkkinäistä…hmm, tilan tarvetta!

Nyt sitten ollaan pisteessä, jossa kaikki tuntuu vihdoin omanlaiselta. Ehkäpä se Oma Itse on sieltä syvyyksistä löytänyt tiensä pinnalle myös ulkoisissa seikoissa! 60-luvun avara kerrostalohuoneisto ei ole kokovalkoinen eikä musta-valkoinen. Valkoista, ruskeaa, harmaata, vähän turkoosia, pikkuisen kuparia. Vähän retroa, mutta myös Ikeaa. Jopa jotakin designia, muttei liikaa – sitä ei kukkarokaan kestä. 

Parasta kodissa on kuitenkin se henki, mikä siellä vallitsee. Pikkulelujen ja vaatekasojenkin keskellä se on paikka, jossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Sisustussuunnittelija voisi kohotella kulmiaan lastenhuoneen Muumitarroille, mutta lapsi tykkää. Ja silloin tykkään minäkin!

Syksyn lehtien putoillessa on hyvä hetki pudottaa matkastaan kaikki sellainen turha, mikä on jo taakka. Olipa se turha tavara tai energiaa vievät ihmiset, liika täydellisyydentavoittelu tai liian ankarat odotukset itseä kohtaan. Tai – sen ”täydellisen” kodin metsästys.