Luin eilen erästä blogitekstiä ja siellä ollut lause pysäytti minut miettimään.

As we were eating, the DJ opened up the floor to anyone who would like to share a few words. […] my younger brother brought me to tears with his words of adoration and encouragement.

Jäin miettimään kyseistä lausetta pitkään, kunnes tajusin miksi. Minulla ei oli siskoja eikä veljiä, joten en voi saada tuota hetkeä itselleni. Kyllä, toivon että isäni puhuu minulle ja T:lle, mutta ei se ole sama asia. Tämä on asia jota en voi koskaan saada. Se on vähän sama kuin se ettei minusta tule koskaan tätiä kenellekään (T:n sisarusten lapsille olen ehkä täti, mutta en sellainen oikea täti vaan enon/sedän vaimo -täti). En oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua: itkeäkö vaiko jättää huomiotta. Olen jo tottunut ajatukseen ettei minulla ole sisaruksia ja olen asian kanssa ihan ok, mutta tällaisessa tilanteessa huomaan kaipaavani sitä.

Unien ja T:n kanssa käydyn keskustelun jälkeen päädyin jättämään tunteen huomiotta. Minulla on niin paljon ystäviä, joita rakastan ja jotka ovat minulle hyvin läheisiä sekä tärkeitä, lähes verrattavissa siskoihin ja veljiin. Jos joku heistä päättää pitää puheen, se todennäköisesti nostattaa kyyneleet silmiin. Ja sitä tunnetta tulen vaalimaan aina.

Kuva Pinterestistä