300420

Kello on kohta neljä iltapäivällä ja sä lähit yöllä kolmen aikoihin viemään piriä jollekkin – mutta et oo vieläkään kotona. Sun lupaukset ei koskaan pidä, älä sano mulle että tuut kohta takas kun tiedän, että menee ainakin päivä. Onko mun seura niin kamalaa? Tämä asunto on kamala eikä täällä huvittais olla yhtään. Silti sä jätät mut aina tänne loukkuun yksin. Mikset ota mua sun mukaan.

Mä vaan haluaisin että sä oisit mun vieressä. Mä soitin sulle ja sun kaveri vastas puhelimeen ja sano, että sä nukut sohvalla eikä sua saa hereille. Mä oisin halunnu sut mun viereen nukkumaan.

Alan vaan taas miettiä sitä, että sun teot todistaa vähän sitä, etten mä merkitse sulle yhtään mitään. Niinhän se menee – ei sanat vaan teot. Mä oisin sun pyynnöstä tulllu kotiin heti ku mahdollista. Mutta sä et tee samoin mulle ja se loukkaa mua. Koko yö oli taas yhtä helvettiä, monen tunnin kestoinen paniikkikohtaus että mitä helvettiä. Muhun sattuu ja sua ei taida kiinnostaa.

Tämä pirin vetäminen pitäs lopettaa. Mä oon niin kyllästyny tähän douppitouhuun ja haluaisin kokonaan pois. Mulla ei oo enää kavereita koska en halua olla käyttäjän kaveri, sitäpaitsi joka ikinen niistä iskee vaan puukon selkään ja mä oon siihen ihan vitun loppu. Hävetkää. En ikinä olis uskonu tietyistä ihmisistä ja muutenkin – ihmiset on pahoja toisilleen. Mä olen yrittäny aina elää niin, että kaikilla on hyvä olla. Siks en tajua tätä selkään puukottamista. Mä isken seuraavaks puukon rintaan.

Mua ahdistaa ja sä et vastaa puhelimeen. Vittu jos sulla on joku toinen kainalossa ni mä tapan. Mä toivon ja uskon kuitenkin loppupeleissä suhun ja en halua uskoa että sä koskaan tekisit mulle oikeasti tollasta.

ethän.