Itsekseni vaan en yksin

Sunnuntai-aamu.

Ulkona on vielä pimeää kun herään ja nousen hiljaa sängystä jonka jaan  vienosti kuorsaavan puolison kanssa. Vedän oven kiinni takanani ja hipsutelen aamutakkia kiinnisolmien olohuoneeseen, moikkaan uteliaana päätään kohottavaa Mortti-liskoa ja tarkistan ohimennen, että sillä on vettä ja puhdas vessanurkkaus.

Keittiössä napsautan valon tiskipöydän päälle ja avaan ikkunan sälekaihtimet, heikko katuvalon kajo valaisee ikkunan edessä olevan pöydän pintaa, enenpää ei tarvitakaan, hämärässä on pehmeä herätä.
Lämmitän teekannun ja valitsen aamun juomaksi Geisha-teen, vedenkeittimen roplattaessa lusikoin teelehdet kannuun ja katan mukin ja lautasen itselleni, sunnuntain kunniaksi taittelen iloisenkirjavan lautasliinan enkä arkipäivän tapaan repäise arkkia talouspaperirullasta. Vaimea kuorsaus makuuhuoneen oven takaa säestää puuhailujani.

Teen hauduttua istun ikkunan ääreen ja tuoksuttelen mukin höyryjä ja paahtuvan ruisleivän tuoksuja, ulkona naapuri ulkoiluttaa reippaana koirakaksikkoaan ja heilauttaa ohimennessään kättään kun näkee keittiöstä heijastuvan valon.

Hiljaista.
Rauhallista.

Nautin siitä, että saan olla tässä ja huomioida vain itseni ja omat ajatukseni, silti en ole yksin vaan voin aistia omieni läsnäolon (miehen läsnäolon tekee tosin tuo kuorsaaminen aivan konkreettiseksikin).

Nämä itsekseni nautiskellut aamuhetket kantavat pitkälle päivän hälinään.