Potilas

Ehdin jo onnitella itseäni loistavasta vastustuskyvystäni kun kuuntelin ensin teiniHipin, sitten tyttären ja lopuksi miehen kurjuutta kevätpöpön kynsissä. Jokainen poti tautinsa vähän eri versiona, mutta selväksi tuli kaikkien kohdalla, että aijaioivoihuonooloon. Flunssalääkettä ja kuumaa mehua/teetä potilaille kantaessani lauleskelin ylimielisesti lapsuuteni suomi-iskelmää, josta muistan vain kertosäkeen Harrrrva
meistä on rrrrautaaa, moni taittua saaaaaa. Voi teitä heikkoja kun joka pöpöön kaadutte!

Heh-heh.

Eilen illalla hiipi kumma kylmyys jäseniin ja päähän vihloi. Väsytti jo yhdeksän aikaan aivan tautisesti – tautisestipa hyvinkin, niinkuin todeksi osoittautui.
Olo on t o d e l l a  h u o no. Kun hoippuroin keittiöön hakemaan juotavaa, alkaa päässä humista ja suorastaan oksettaa, silmissä hämärtyy mutta sisukkaana sieppaan tuopillisen vettä mukaani ja syöksyn vahvassa etukenossa takaisin sänkyyn.
Mikä tämä tämmöinen flunssa on että ei yskitä eikä nuhaakaan ole, kurkkukivusta puhumattakaan? Tuntuu vain kuin olisin jäänyt katujyrän alle (Pasin kosto?). Kaikki on suhtkoht ok kunhan pysyn vaakatasossa, mutta vessakeikat ja keittiövisiitit pistää korvat humisemaan.

Minä olen huono potilas.
Kun sairastun, haluaisin olla ihan itsekseni ja yksin. En halua että kukaan kyselee kuinka voin ja haluanko jotain, saatikka että joku tulisi viereen kyhnyttämään ja hyvänä pitämään. Ei ei ja vielä kerran ei.
Menkää pois ja jättäkää minut rauhaan. Nyt.
Soitan kun olen parempi.

Tätä karhunpoikaa ei hellitä tai turpaan tulee!