Tuuliko huulias heiluttaa?
Kyselyikäni ei ole loppunut koskaan. Yhä vielä päivittäin kysyn, itseltäni ja muilta, miksi?
miksi juuri näin?
mitä varten?
mikä on tämän tarkoitus?
mitä tarkoittaa tämä tuo se?
Entä jos?
Voisiko tässä kohtaa?
Jospa tämän sijasta?
Mitä tapahtuisi jos?
Laura T:n postaus nosti mieleen sata ja yksi tilannetta, joissa olen herättänyt ärtymystä tai huvittuineisuutta kysymyksilläni (joidenkin mielestä ”vänkäämiselläni”), kun en ole suostunut mukisematta ja hiljaisena hyväksymään esitettyä faktaa, tarjottua selitystä tai ohjeistusta.
Mutta minä haluan tietää mitä on asioiden, sääntöjen ja oletusten takana, eikä minusta ole olemassa tyhmiä kysymyksiä. Ilman kysymyksiä jää jäljelle aivoton lammaslauma, joka tekee niinkuin aina on tehty, juuri niin kuin on aina tehty ja piilottaa tyytymättömyytensä lauman hiljaisuuteen (paitsi että lammaslauma ei kyllä ole oikeasti hiljainen)
Kasvaessani totuin siihen, että vaikka kuinka tauottomasti olisin esittänyt kysymyksiä, vanhempani jaksoivat vastaukset minulle antaa. Jos eivät itse suorilta tienneet, etsivät vastauksen kanssani – lapsuudessani ei ollut Googlea, joten kirjahyllyn tietosanakirjat ja muut hakuopukset tulivat tutuiksi jo lapsesta lähtien. Ehkäpä rakkauteni kirjoitettuun sanaan juontaa juuri noista hetkistä paksuja ja vaikuttavia kirjoja selaillen isän tai äidin sylissä?
Teini-iässä vanhempani, varsinkin äitini selitti jokaisen käskyn, kiellon ja arestin syyn (heheheh, en todellakaan ollut kiltti ja tottelevainen lapsi…) perusteellisesti ja vaikka ne aina eivät anarkistisen ajatusmaailmani värittämänä olleetkaan kovin loogisia, niin tiesin aina miksi mitäkin asiaa minulta pyydettiin ja millä perusteella asioita evättiin tai moitteita annettiin.
Näistä loputtomista selityssessioista jäi selkäytimeeni joku siemen, joka sitten omien lapsien myötä on itänyt sitkeäksi ja tuuheaksiköynnökseksi.
Minä nimittäin kyselemisen lisäksi todellakin myös jaan vastauksia ja selityksiä varsin perusteellisesti.
Lasten kyselyiät eivät siis rasittaneet minua lainkaan, iloitsin jokaisesta kysymyksestä, joka pulpahti kahden vilkkusilmän suusta ja paneuduin vastaamiseen hartaudella jota muinaisarkeologit kadehtisivat. Useimmiten tiedonhaluiset piltit kaikkosivat hihitellen omiin huoneisiinsa kun minä vain jatkoin selitystä. Mutta yhä vielä he muistavat naureskella perinpohjaisuuttani. Voisinpa sanoa että he suorastaan v**tuilevat siitä…
Äitini peruja minä myös perustelen kaikki kaikki neuvot, säännöt ja kiellot. Muistan kun vanhempani yrittivät suitsia minua kauhuvisioillaan asioista mitä tapahtuisi, jos tekisin sitä tai tätä. Varoituksia sateli koko ajan ja aivan kaikesta, varoitukset olivat hyvin perusteltuja ja asiallisesti selitettyjä.
Ihmettelin aina kuinka he voivat pelätä niin moninaisia asioita minulle tapahtuvaksi, koska elämämme niin tyyntä, turvallista ja tavallista oli aina ollut. Päättelin, että elokuvista ja kirjoista kehitellyt kauhuskenaariot olivat täyttä höttöä ja tein mitä huvitti. Hölmöjäkin asioita. Paljon.
Kun sain omia lapsia, huomasin että niitä kauhuskenaarioita kyllä nousee päähän ihan itsestäänkin. Se, että itse olin elämässäni tehnyt älyttömyyksiä ja päättömiä tempauksia (iloisesti noudattaen Eddie&Hotrodsin biisin chorusta ”Do anything you wanna do”), nosti huolehtimisen potenssiin X. Ja selittäminen sekä perustelujen laatiminen nousivat aivan uusiin sfääreihin.
Sen sijaan, että vanhenpieni lailla olisin varoittanut kuvitelluista uhkista, kerroin varoittavia esimerkkejä omista toilailuistani. Ehkäpä äidin sädekehä vähän haalistui tarinoiden myötä, mutta sainpa kokea senkin ihmeen, että neiti 16vee totesi yhden varsin kiivaan väittelyn jälkeen että
”äiti vaikka mie olen raivoissani siitä ettet suostu xxxxx, niin MIE YMMÄRRÄN MIKSI SIE KIELLÄT ja hyväksyn perustelut”
Viime aikoina olen ilokseni saanut enenevässä määrin huomioida teinien aina vain terävöityvää kysymysten asettelua ja vielä lahjakkaampien vastausten ja selitysten soljumista heidän huuliltaan.
Pojasta/tyttärestä polvi paranee ;)