Luopumisen tuskaa

Rehellisesti sanoen tuntuu kuin pakkaisin lapsiani lähetettäväksi evakkoon.

Selaan jokaista poistopinoon valittua pitkän tovin ja luen rivin sieltä, toisen täältä. Muistelen mistä olen opuksen ostanut, missä sen lukenut ja mitä tunteita se on herättänyt. Useimmat olen lukenut useampaan kertaan.

Vaikka ne ovat ystäviä, on meidän aika erota.

Tätä eroa olen kypsytellyt jo vuosia, mutta sulkenut silmäni totuudelta ja vakuuttanut itselleni, että ei kiirettä, eiväthän nuo leipää syö. Tänä aamuna pyyhin kuitenkin suomut silmiltäni ja myönsin totuuden. Nyt on aika.

Aika ennenkuin kirjahylly romahtaa ylimitoitetun kuormansa alle, eihän se kirjahyllyn vika ole, että emäntänsä on ahne painetulle sanalle. Silti, en minä hevostakaan rääkkäisi ylisuurella kuormalla, en edes miestäkään! Miksi sitten kirjahyllyä?

Tarmokkaasti kannoin tikkaat olohuoneeseen ja kiipesin kohti ylähyllyä, missä kirjoja oli survottuna kolmeen riviin ja päällekkäin.
Pölyisiäkin olivat raukat! Minä itsekäs en yhtään ajatellut, että ehkä niillä ylähyllyn suojissa olisi tylsää ja yksinäistä! Tällä ajatuksella valitsin kirjan toisensa jälkeen – nyt ne ehkä pääsisivät uusien, innokkaiden käsien kosketeltavaksi, uusien innokkaiden silmien ahmittavaksi ja tuoreiden aivosolujen pähkäiltäväksi! Hylly hyllyltä kävin läpi koko kirjahyllyn, välillä kipusin takaisin ylähyllyille palauttamaan jonkun opuksen, välillä poistamaan toisen.

Lopulta aikani itseni kanssa väiteltyäni ”no tämä kyllä lähtee – eikun jää – eikun lähtee” oli koko hyllykkö läpikäyty.  Seistessäni keittiön pöydän ääressä sydämessäni tuntui suuri aukko katsellessani kirjoja keittiön pöydälle, kaikkiaan 152 niitä on.

Suljin itsekkyyteni purkkiin ja ajattelin pehmoisia ajatuksia kirjojeni uusista kodeista ja omistajista. Enhän minä ollut ystäviäni lähettämässä roviolle, vaan annan niille mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä, jotka saavat heistä iloa ja onnellisia hetkiä, niin kuin minäkin olen saanut.
Teen siis hyvän teon!

Jokaisen kanssa olen saanut viettää unohtumattomia hetkiä, eikä näiden tarvitse olla ikuiset jäähyväiset – ehkä me kohtaamme vielä jonain päivänä ja uusimme ystävyytemme.

Siihen saakka, kiitos sanoista, ajatuksista, tunteista. Kiitos auringosta sateisena päivänä ja lämmöstä silloin kun minun on ollut kylmä. Kiitos nauruista, kyynelistä ja ihmetyksestä. Te olette ihmeellisiä!