Säälittävää

Olen kirjoittanut päiväkirjaa siitä asti kun kynä on kädessäni pysynyt – äitini on ylpeänä esitellyt esim. ruutuvihkoa, mihin olen nelivuotiaana raapustanut tikkukirjaimin joka toiselle sivulle ”KIVA PÄIVÄ” ja ”PASKA VELI” tai ”PULLAA”.

Varsinaiset päiväkirjat ovat sitten varastoituna mustaan puiseen arkkuun, jota en oikeastaan muuten auo, kuin aina viskatessani sinne uuden täyttyneen vihkon/muistikirjan/kalenterin.

Kirjoittamalla olen purkanut päätäni ja usein tekstit ovatkin olleet sellaisia tunnepurskahduksia, etten itsekään jälkeenpäin oikein tajua mistä on ollut kysymys. Pääasia lienee aina kuitenkin se, että kulloinenkin sisällä myrskyävä tunne on ulos saatettu jossain muodossa ja olo keventynyt.

Eli kirjoittamisen ydin on aina ollut minulle ”vapautuminen” jostain tunteesta, iloisesta tai surullisesta – sen aukikirjoittaminen niin että oloni on helpottunut johonkin suuntaan. Ikävät asiat yleensä näkee laajemmalta, kun ne ylöskirjaa ja ilot taas – no jaettu ilo on aina suurempi, vaikka sen sitten jakaisi ihan vain itsensä kanssa.

Nyt olen ärsyyntynyt itselleni ja jollakin tasolla myös säälin itseäni. Ja syynä on bloggaaminen.

Olen aina kirjoittanut itselleni, omista tunteistani ja  ajatuksistani ilman sensurointia tai kontrollointia, mutta aloitettuani bloggaamisen huomaan kirjoittamiseni ja varsinkin suhtautumiseni sanoihin muuttuneen.

Postaukseni eivät ole päiväkirjanomaisia purskahduksia elämästäni. Ei enää hersyviä ilonräjähdyksia, järjettömiä raivonryöpsähdyksiä eikä harkitsemattomia mölähdyksiä juuri sen sekunnin olennaisuuksista.
Ei – minä huomaan miettiväni mistä kirjoittaisin, miten sen asettelisin ja mahtaako kukaan viitsiä kommentoida!

Mitä v**tua!

Lueskelen seuraamiani blogeja ja ihailen (kateellisena?) tykkäysten määrää ja kommenttien virtaa. Ja ihan oikeasti hetken haaveilen, että jospa jonakin päivänä minullakin…

Mitä v**ttua!

Yleisesti ottaen vähän vierastan Lilyn yleisimpiä blogigenrejä ”tahdonlapsen-olenraskaana-meilläonvauvvvvva” tai ”olenkaunis-näinsinäkinvoitollakaunis-ostintänääntätäkivaa” sekä ”treenaa-treenaa-fitisthenewblack”.
Mutta toki tiedostan senkin, että minä olen todella vähemmistöikäryhmää täällä, näin ollen myös kiinnostuksen kohteeni eriävät peruskohderyhmästä.

Miksi siis surustelen, kun postaukseni uupuvat tykkäyksiä (hehehe- paitsi kommentteja riitti kyllä heja Sverige-postaukselle, se meni jo jankkaukseksi ;) tai sydämiä?
Miksi haluan huomiota kirjoituksille, joiden ytimenä pitäisi olla avautuminen itselleni?

Jotenkin en koskaan ajatellut olevani laumaeläin ja kaipaavani yleistä hyväksyntää, mutta taisin olla ainakin vähän väärässä.

Säälittävää.