(Entiselle?) Ystävälle
Hei XX,
se taisi olla Teinihipin, sinun kummipoikasi rippijuhlissa kolme vuotta sitten, kun näimme viimeksi?
Sanoit silloin, että sinulle kummius loppuu rippiäisiin, ”ei enää synttäri- tai joululahjoja”, mutta en rekisteröinyt asiaa sen isommin, eivät ne odotettavissa olevat lahjat olleet kummiksipyytämisesi perusteena, vaan ystävyytemme.
Halusimme sinut vielä ”läheisemmäksi” kuin vain ystäväksi, olimmehan kokeneet paljon yhdessä! Joten mitä lahjuksista, sinähän se tärkein osa pakettia olet!
Muistan, kun pyysin sinua kummiksi – lupauduit ”sillä ehdolla että muutatte takaisin tänne, Tampere on niin kaukana, ettei me nähdä tarpeeksi”. Pari vuotta siihen meni, että sopivan kodin täältä löysimme, mutta muutimme kuin muutimmekin takaisin synnyinkaupunkiini.
Tiedän, että olemme aina olleet erilaisia, mutta lapsellisesti olen uskonut, etteivät eroavaisuudet estäisi ystävyytemme jatkumista. Vaikka ensikohtaamisella 30 vuotta sitten olimme toisillemme rehellisesti sanoen viimeiset ihmiset, joiden kanssa halusimme ikinä olla tekemisissä, niin kummasti mielipide muuttui, kun opiskelujen ohessa pakkotutustuimme paremmin. Huumorintajumme, hullut päähänpistomme ja rohkeus tehdä asioita pelkäämättä itsensä nolaamista olivat kuitenkin rakennuskiviä todelliselle ystävyydelle ja meistä tuli erottamattomia. Ne olivat hauskoja vuosia, muistatko?
Opintojen loputtua vietimme edelleen todella paljon aikaa yhdessä, jaoimme hyvät ja pahat päivät, saatoimme aina turvata toisiimme oli tilanne mikä hyvänsä. Poikaystäviä tuli ja meni, me pysyimme yhdessä.
Ulkomaille muuttonikaan ei meitä erottanut, palasin Suomeen ja muutin Tampereelle, koko ajan yhteys säilyi ilman säröjä. Meillä oli tosi kivaa, eikö ollutkin?
Paluumuutettuamme Susirajalle näimme harvemmin, minä olin kotona pienten lasten kanssa ja sinä töissä. Ihmettelit usein, miten en kyllästy kotiäidin osaan ja eikö jo olisi aika lähteä töihin. Kun naureskelin, että ei minulla ole mikään kiire, katsoit vähän pitkään ja taisit joskus ihmetellä kunnianhimoni puutetta.
Sinulle työ on ollut aina tärkeää. Menestyminen ja sen ulospäin näyttäminen tuntui tulevan aina vain tärkeämmäksi. Festareillakaan (silloin harvoin kun sinne firmanlipuilla läksit) et enää tanssinut ympäriinsä riemukkaasti laulaen, koska pelkäsit jonkun asiakkaan näkevän, eikä se ollut sopivaa. Aloit ajatella sitä, miltä näytät, mitä voi sanoa, miten pitää puhua – ei enää hysteerisiä naurukohtauksia ja ryntäilyä minne sattuu, tarkoituksellista mokailua ihan vain muiden hauskuuttamiseksi.
Aloit pukeutua ja käyttäytyä hillitysti. Muutit myös ”oikeanlaiseen” osoitteeseen ja myös autosi piti olla tietyn värinen ja merkkinen, asemasi mukainen.
Taisit hävetä minua niihin aikoihin vähän? En ollut ihan samaa sarjaa LionsLadyjen ynnämuiden naisjärjestöjen edustajien kanssa pitkine nahkatakkeineni ja vaihtuvine hiusväreineni ja kaljuineni. Puhumattakaan 20 vuotta vanhasta autonromustani, mitä rakastin tosi paljon.
Silloinko aloitit vetäytymisen? Emme enää tavanneet kuin pikaisesti sinun moikatessa poikaa synttäreiden lähipäivinä. Istuit 10 minuuttia keittiössä ja joit kupillisen teetä, sitten sinulla olikin jo kiire, jonnekin. Kummipoikasi ei pian enää tuntenut sinua – kun tulit käymään, hän joutui hetken miettimään, että kuka olet. Nauroimme sille kaikki, mutta samaan aikaan se tuntui minusta pahalle.
Näin mentiin vuosia ja sitten tulivatkin rippijuhlat. Tulit juhliin ja viivyitkin jonkin aikaa, otettiin paljon valokuvia ja naurua piisasi. Meillä oli taas kivaa.
Siitä on nyt kolme vuotta ja emme ole nähneet kertaakaan. Et ole vastannut edes viesteihini.
Tarkoittiko rippijuhlissa julistamasi kummiuden loppuminen myös ystävyytemme loppumista? Olenko minä vain niin tyhmä etten älynnyt sitä?
Voisitko kiltti kertoa onko näin, niin en enää odota mitään, enkä turhaan yritä ottaa kontaktia.
t. Entinen (?) Ystäväsi