Happotesti – näkymä alkoholistin elämään paraatipaikalta

Olen pätkän elämääni elänyt alkoholistin kanssa, toisen pätkän, kylläkin paljon lyhemmän, katselin sekakäyttäjän touhuja.
Onneksi virheistään oppii.
Ja onneksi Happotesti-kirjan kirjoittaja Kalle Lähdekin lopulta oppi, muuten ei kirjaa koskaan olisi julkaistavaksi asti tullut, vaan hänen tarinansa olisi päättynyt pieneen kuolinilmoitukseen jossakin lehdessä.

Happotesti kertoo alkoholistin elämästä alkoholistin silmin.
Kirja on karmea ja rujo ja se on ahdistava, moneen otteeseen minun oli pakko lopettaa lukeminen ja pitää hetki taukoa. Silti aina palasin lukemaan.

Kirjan päähenkilön elämässä on vain yksi päämäärä ja tavoite, viinan juominen. Rauhoittavat ja muut mömmöt  viinalla alasvedettyinä ”piristävät” arkea ja edistävät joskus toimintakykyä.
Mies paskoo housuihinsa ja lotraa sitten partavettä niskaansa, koska niin tekee tyylikäs ja tasokas mies. Välillä omassakin päässä vilahtaa ajatus, että tästä pitäisi nousta, mutta jano on liian kova ja se voittaa aina.

Lähibaarissa saa piikin auki, joten viinaa saa vaikka rahat olisivatkin loppu.
Lääkärit kirjoittavat mömmöjä, viitsimättä sen tarkemmin perehtyä asiakkaan tilaan: kun sanoo että on tullut vähän juotua kun masentaa, niin yhdenkään lääkärin mieleen ei tule kysyä, josko se juominen juuri aiheuttaisi masennuksen?
Vaimokin osaltaan ymmärtää ja edesauttaa läträämistä, vaikka paheksuukin juomista ja pyytelee lopettamaan. Nainen kantaa jääkaappiin ”apuja”, vie katkolle ja hakee sieltä. No katkeaa se kamelinkin selkä sitten lopuksi…

En voi ymmärtää lääkäreiden tai Vaimon toimintaa ja välistä heitän kirjan sängylle ja jupisen ääneen ihmisten idioottimaisuutta. Fiktiossa en varmaan reagoisi niin voimakkaasti, mutta kirjailija on kertonut teoksen olevan vahvasti omaelämänkerrallinen ja niin – ainakin lääkäreiden suhtautumista olen saanut ihan itsekin vierestä seurata kun ex-puoliso on puhunut muutaman pyörryksiin.

Happotesti on rumarumaruma kirja. 
Alkoholismi on tässä juuri sitä paskaa, oksennusta, valheita ja itsensä ja muiden pettämistä, mitä se  oikeasti on.
Ei siis naurata.

Silti tämä kirja kannattaa lukea.