Hatuttaa

Teininä penkoessani kotona vaatehuonetta, löysin pari isäni huopahattua ja siitä se lähti useammaksi vuodeksi. Minusta tuli hattutyttö. Kuljin virttynyt huopahattu päässäni kesät talvet, kunnes vain eräänä päivänä se ei enää tuntunutkaan hyvälle.

Poikani löysi hatut ehkä kaksivuotiaana. Hänellä hattuvaihetta kesti eskariin asti ja mitkään lippikset tai pipot eivät kelvanneet, huopahattu se piti olla. Kaikista mieluisin oli punainen knalli, jonka löysin jostain kirpputorilta. Pojan uusi päähinevaihe alkoi teini-iässä, silloin pääähän liimaantui pipo. Mitä värikkäämpi sen parempi.

Viime aikoina olen hiplannut kaupoissa ja kirppareilla hatunlierejä aina kun huopahattuja on eteen sattunut. Kokeillut päähän ja mallannut kallistuskulmaa. Katsonut ja tunnustellut olotilaa.
Kyllä.

Nyt hatuttaa.

Viime viikonloppuna olimme Sotkamon Katinkullassa ja sielläpä nakotti hyllyllä kaunis musta huopahattu, vieressään maitokahvin värinen kaksosensa. Pitkän jahkailun jälkeen, kerran jo kaupasta uloskäveltyämme, marssimme kassalle hatut kädessä. Mies osti minulle vuosipäivälahjaksi mustan hatun ja minä hänelle sen maitokahvin värisen.
Ja kuinka se tuntuikaan kuin kotiinpaluulta.