Ei itketä

Itkettääköhän huomenna, kun tytär oven painaa takanaan kiinni lähtiessään omaan osoitteeseen? Hänen kodikseen en sitä osaa vielä ajatella, asunnosta puhuu itsekin.

Ystävien tarinoita kuunnellessani, olen alkanut miettiä olevani jotenkin kylmä tai tunneköyhä ihminen kun ajatus tyttären muutosta ei saa minua repimään vaatteitani ja kylvämään tuhkaa päälleni. Toki hetkittäin tunnen surua ja pelkoakin kai (miten se nyt pärjää…) ja mietin tuntuuko koti hirmuisen tyhjältä hänen muutettuaan.
Mutta enemmänkin olen innoissani, onnellinen ja iloinen hänen puolestaan. Asunto on ihana ja jahka tyttö saa kaiken paikoilleen, tulee siitä varmasti onnellinen paikka asua ja elää.

Vaikka tiedämme, että neiti kotikotona piipahtelee ainakin kerran viikossa (pyykkäämässä ja perjantaikebabilla), niin ruokapöydässä on huomisesta lähtien useimmiten hänen kokoisensa tyhjä paikka eikä viereeni enää tupsahda harva se ilta pörrötukkainen neito höpöttelemään puutaheinää tai purkamaan isompiakin ajatuksia.

…

Ei itketä ei, mutta kyllähän se haikeaksi vetää.

Tänään paistan pöllökakun ja teen pasta Carbonaraa, lohtu- ja hemmotteluruokaa ihan koko perheelle. Tänään syödään vielä yhdessä.