Elämää suurempia ongelmia

Voi miten helppoa olikaan kun jälkikasvu (?) oli pienenpää. Viitatessani heihin puheessa, he olivat mielentilasta ja ajasta riippuen esim. :

• vaippasankareita
• touhupeppuja
• lapsia
• tenavia
• natiaisia
• tuholaisia
• pentuja
• pentusia
• rähmäkäpäliä
• riiviöitä
• esiteinejä
• teinejä

Nimitys solahti suusta isommin miettimättä ja juttu saattoi jatkua tauotta.

Mutta entäs sitten nyt?
Toinen on 20v ja toinen 18v. 

Millä ihmeen nimityksellä sitoa nämä kaksi yhteen?
Vaikka puhuisin heidän isänsä kanssa jostain yhteisestä asiasta, suussani tuntuu outo muljahdus, kun käytän sanaa ”lapset”
”Lähteeköhän lapset mökille mukaan?” ****öööööööh****
”Pitäiskö soittaa lapsille xxxx?” ***urgh***

Kuulostaa typerälle ja tuntuu suussa vielä typerämmälle. Ihan kuin ne olisivat vielä holhouksen alaisia tai pieniä palleroisia ilman omaa aivotoimintaa.

Jos taas jokavälissä hoen heidän nimiään, kuulostan omiin korviini epävarmalta omien lasteni nimistä tai vähintään muistihäiriöiselle, joka yrittää takoa päähänsä että ”sun lastesi nimet on X ja X – sun lastesi nimet on X ja X….”

Ensimmäisessä lauseessa käyttämäni ”jälkikasvu” on teennäinen, pikkunäppärä ällötys.

Jep, isot on minulla ongelmat. Järki sanoo, että täysin käypä ja tosi oikea sanahan tuo lapset on – minun lapsianihan ne on aina ja ikuisesti, mutta nää on näitä minun pääni outouksia.

Jos teillä on ehdotuksia tai ideoita tai peräti omapohjaisia kokemuksia, niin kiitos, mieluusti kuulen versionne.

PS: Omien vanhempieni luona minun ja veljeni 3-8 vuotiaina jakaman huoneen nimitys on edelleen LASTENhuone, vaikka se on ehtinyt palvella ensin minun huoneenani ja työhuone/vierashuoneena vuosikymmeniä. Vanhempani puhuvat minusta ja veljestäni samassa lauseessa lapsina, mutta he ovat jo päälle seitenkymppisinä ja sen voi kuitata ikääntymisen tuomana höperyytenä ;)