Esikuvana lapselle

Kerran kun menin hakemaan junioria eskarista, oli jo ovella tätilauma odottamassa ja he suurinpiirtein kantoivat minut henkilökunnan huoneeseen ja istuttivat tuolille. Joku tökkäsi kahvikupin käteeni ja kolme hyyyyyvin huolestunutta ja osanottavaa silmäparia tillotti minua silmiin.

No??

Eskarin johtaja karaisi kurkkuaan ja aloitti kertomalla, kuinka heillä päivän leikkihetkessä oli leikitty kotia ja poikani oli ryhmän ainoana poikana tormakan pikkuäitilauman edessä käsketty esittää isää. Ohjaajat seurasivat sivusilmällä tilanteita ja alkoivat yhä enemmän ihmetellä poikaani, joka istui huoneen nurkassa pää taipuneena ”masentuneesti” alas, sormet levottomasti nykien sylissään.

” Onko teillä jotain ikävää nyt kotona tapahtunut? Onko masentuneisuutta? Työttömyys iskenyt? Joku kuollut?”

Istuin siinä ja olin pihalla kuin lumiukko. Miksi ne tuommosia kyselevät. EI, ei ole mitään tapahtunut, kaikki on hienosti, suorastaan loistavasti!

Tädit olivat aikansa pojan nurkassa istumista seurattuaan menneet kysymään, että mikä hätänä ja poika oli vastannut, että ei mikään, me leikitään ja mie olen isi. Tästä oli tehty päätelmä, että ”isin” asiat ei nyt ole kovin aurinkoisesti kotona ja tietystihän eskarissa pitää asia tietää, että osaavat ”oikealla tavalla reagoida”.

Purskahdin nauruun ja totesin, että ”isi” on ohjelmistosuunnittelija, joka tekee töitä kotona, eli pojan masentunut ja sormiaan hermostuneesti nykivä hahmo oli hänen näkemyksensä mukaan matkinut isänsä työasentoa ja työntekoa.

Mutta hyvähän se, että huomioivat asioita :D