Ihanaa

Siinä se lukee kerrostalo-oven postiluukussa, tyttären sukunimi.

Tyttö avaa oven omalla avaimellaan ja pitää ovea auki päästäen minut kasseineni ohitse. Katse on ylpeä ja intoa täynnä.

Kato äiti miten ihana tää on jo nyt eikä oo vielä ees maalattu valmiiksi!

Astun eteisestä olohuoneeseen, jonka lattioita peittävät paperit ja seinäpintoja läikittävät hiomista odottavat kitatut naulanreiät ja muut rokomat. Makuuhuoneessa on sama tilanne.
Maalipurkit, pensselit ja telat odottavat keskellä olohuonetta, mutta ne saavat vielä odottaa.

Astumme keittiöön ja tyttö esittelee mitä kaikkea siellä on jo paikoillaan.

Kato äiti tää on ihana tää kahvinkeitin. Ja iskä osti tällasen ihanan kahvimyllyn ja lainasi perkolaattoria. Ja hei äiti otatko mehua? Jääkaapissa on appelsiinimehua ja omenamehua. Mutta hei omenamehu on ukille, kun mie pidän huolta että se muistaa ottaa välillä jotain ettei sokerit heittele. Ukki ei kato tykkää appelsiinimehusta.

Rakas, ihana, aina huolehtiva lapsi.

Mittaamme keittiön, olohuoneen ja makkarin ikkunat, mietimme pitäisikö olla kappa vai sivuverhot, tarvitaanko keittiöön mattoa. Olohuoneeseen ainakin ja makkariin, sanoo hän.
Lupaan että kotoa löytyy tarvittavat matot ja vielä pari ylimäärästäkin jos hän vain huolii ja saan ison halauksen.

Voi äiti kiitos! Tästä tulee tosi ihana, uskotko!

Tyttö visioi tulevaa sisustustaan ja pohdimme pitkään mille seinälle työpöytä tulee ja eihän sen sohvan tarvitse seinää vasten olla ja voihan telkkarinkin laittaa ihan mihin vain.

Tää sohva on aivan ihana ja kun nää tyynyt päällystää vihreällä kankaalla niin nää sopii ihanasti tuohon seinien väriin.

Kaikki on niin ihanaa. Niin ihanaa, että äitiä vähän ihanasti itkettää, kun tuo lapsi on niin ihanasti innoissaan. Ja ihan vähän peloissaankin, se on myöntänyt illalla sohvalla kainalossa.

Saadaan me ”koti-kotiinkin” säilytettäväksi kuulema sitten yksi vara-avain tyttären ”kotiin”. Ja se on kuulkaas IHANAA!