Killed by Death

Olin ensimmäistä kertaa Motörheadin konsertissa 1982 ja vaikka levyiltä olinkin bändiä kuunnellut, niin juuri konsertti räjäytti pääni.
Tuon keikan ylittänyttä tunnetasolla en ole sen jälkeen kokenut, vaikka usealla taatusti musiikillisesti taitavammalla olen pomppinut. Lemmyn basso tuntui luuytimissä asti ja sydän alkoi takoa sen kanssa samaa tahtia ja vaikka miten yritin olla koko 18-vuotiaan vakuuttavuudella ”Cool”, alkoi pää heilua tahdottomana joukkomoshauksen tahtiin, jalat irtosivat maasta ja nyrkki iskeytyi ilmaan kerta toisensa jälkeen.
Keikan jälkeen olo oli kuin olisi kokenut 10 orgasmin putken.

Rakastuin. Lemmy <3

Keikan jälkeen tungin itseni tuimien järkkäreiden ohitse takahuoneeseen ja sain vasempaan pakaraani Lemmyn (the God) nimikirjoituksen. Seuraavan viikon ajan kuljin taskupeilin kanssa vilkuillen haalentuvaa tussijälkeä jokaikisellä vessakeikalla. En sentään käynyt tatuoimassa nimmaria, vaikka sitäkin harkitsin.

33 vuotta olen enemmän tai vähemmän aktiivisti kuunnellut Motörheadin mäikettä – useimmiten silloin, kun olen surullinen, raivoissani tai sitten tylsästi kun on pitänyt saada jotain fyysistä tehtyä: mikään ei saa grillikatosta nousemaan tai kotia siivottua katosta lattiaan niin nopsaan kuin No Sleep ´till Hammersmith raikumassa kaiuttimista, täysillä tietysti 😉

Lemmy <3

Joten Tapaninpäivän aamuna uutisista silmille levähtänyt uutinen ”Jumalan” kuolemasta valoi apean harson päivien ylle.
Miten sitä voikaan surra jotakuta, jonka tuntee vain musiikin kautta? Eikö tuollainen kuulu teini-ikään ja idolipalvontaan?
(kukas tuolla juuri sydämiä kirjailin Lemmyn nimen jälkeen…)

Eilen katsoin uudestaan Lemmy-dokkarin Areenasta ja kyllä, vuodatin muutaman kyyneleenkin sen lisäksi että konserttitaltioinnit saivat hymyilemään ja hyppimään tuolissa.
Katselin muutaman otoksen Itsenäisyyspäivän Suomen keikasta ja niissä kyllä näki ettei Mies ollut enää silloinkaan parhaassa vedossa. Silti soitto sai sydämeni sykkimään tutusti basson tahtiin.

Ei Lemmy ollut maailman paras basisti, eikä taatusti maailman paras laulaja, mutta Paras hän silti oli – ja enemmänkin.

Lemmy is God.