Kosketuskiintiö
Täyttyykö sinun kosketuskiintiösi päivittäin?
Pursuaako se koskaan niin yli, että kun toinen, rakaskin ihminen tulee lähelle ja kietoo kätensä ympärillesi tai muuten hakeutuu ihollesi, haluaisit työntää ne kädet pois ja kääntyä itseesi käpertyen pois?
Minulla täyttyy. Ja on täyttynyt pienestä pitäen.
Olen ikionnellinen siitä, että kotonani rakkaus on aina tullut lähelle ja olen saanut halauksia, suukkoja ja lämpimiä sanoja runsain mitoin. Olen kasvanut itsekin luontevasti halaamaan ja koskettamaan ihmisiä, niin ilon kuin surunkin hetkillä. En myöskään tunne oloani epämukavaksi jos puolituttu/tuntematon tulee kommunikoimaan vaaksan päähän tai ottaa kädestä kiinni selittäessään jotain itselleen tärkeää asiaa.
Minulla on kuitenkin kosketuskiintiö: jossain vaiheessa ihoni on niin kyllästetty läheisyydellä ja toisen ihmisen läsnäololla, että tarvitsen omaa tilaa hengittää ja aivan kuin ”nollata” kosketuspinnat.
Huomasin tuon tarpeen jo pienenä, kun saatoin viedä leikkini vaikka vaatekaappiin tai sohvan taa, niin ettei kukaan muu siihen viereen mahtunut. Äitini tuli usein kysymään, että mikä hätänä, olenko pahoittanut mieleni jostain sekä hamusi minua lohdutettavaksi syliinsä. Tiukka torjumiseni hämmensi häntä suuresti, enkä ihan pienenä osannut tuntemuksiani edes selittää sen paremmin. Onneksi kasvettuani saatoin selittää tarpeeni ja toiveeni ja vaikka äitini mielestä KAIKKI helpottuu ja muuttuu paremmaksi halauksella, hänkin ymmärsi tarpeeni ja sain olla ”omissa oloissani”.
Kosketuksen helppous on tullut monesti väärinymmärretyksi ja aika usein olen joutunut epämiellyttäviin tilanteisiin, kun kohdalle on sattunut ihmisiä, joille läheisyys, halaukset ja koskettaminen ovat osoitus lähinnä seksuaalisesta kiinnostuksesta. Yritä siinä sitten räpistellä itseäsi irti ihmisestä, jota kohtaan olet vain osoittanut myötätuntoa tai innostuneisuutta jostain hienosta jutusta tai asiasta!
Parisuhteissani olen joutunut käsittelemään ”kiintiötäni” urakalla, mutta koska olen aina ollut hyvin itsellinen huitelija kiihkeissäkin romansseissa, olen tarvitsemaani omaa tilaa saanut varsin helposti.
Kunnes lapseni syntyivät. Ensimmäiset ajat olivat aikamoista symbioosia ja sylielämää enkä oikein edes tuntenut itseäni Minuksi vaaan olin lapsieni jatke. Eikä se edes tuntunut pahalle, pikemminkin tuntui, ettei lapsen koskettamisesta saa kylliksi!
No – puoliso kyllä huomasi asian sitten omalta osaltaan – koska olin ihokontaktissa pienokaisiin lähes tauotta, lasten nukahdettua en enää halunnut edes käden hipaisua saatikka syliin vetoa, seksistä puhumattakaan.
Noista ajoista selvittiin mutta se vaati töitä molemmilta osapuolilta – käytiin parisuhdeterapiassa ja tehtiin ”kotitehtäviä”, esim. olimme X päivää täysin koskettamatta toisiamme aamuhalausta lukuunottamatta ja kalenterin mukaan sulkeuduimme lukkojen taa ”rakastelemaan” kerran viikossa.
Kuulostaa kamalalta/pelottavalta/sairaalta/naurettavalta, eikös? Onneksi lapset kasvavat ja kasvaessaan heidänkin maailmansa laajenee niin, ettei koko ajan tarvitse olla kiinni äidissä :)
Edelleenkin meillä halataan monta kertaa päivässä, syliini yllätyshyppää 195 cm Teinihippiä tai 174cm opiskelijaneitoa ja kuulema äidin syliin pitää päästä aina kun haluaa (”koitas kuule alkaa se saliharjoittelu, että jaksat”).
Mies vetää syliinsä ohimennessään ja rutistelee, hipaisee ja kaataa sänkyyn monta kertaa päivässä, ihan vain halaillakseen.
Kosketuskiintiö ei mene yli niin usein kuin ennen, mutta yhä vielä näitä hetkiä tulee:
mies oli pari päivää mökillä ja palasi eilen illalla kotiin, minä olen viipotellut siellä täällä tapaillen ystäviäni ja nauttinut hiljaisesta talosta, teinejä ei näkynyt muuta kuin ruoka-aikaan, joten siltäkin suunnalta vain hyvänyönhalaukset ovat kosketuskiintiötä kartuttaneet. Mies siis palasi eilen mökiltä ja hänen astuttuaan ovesta sisään en saanut otettua kahta askelta, ilman että hän oli kiini jossakin. Tuntuu ettei minulle jää tilaa edes hengittää!
Kai minun pitäisi olla onnellinen, että hän vielä 21 vuoden jälkeen on ikävästä villinä oltuaan poissa 2 päivää, mutta niin…minä olen minä ja se mitä tunnen on halu pystyttää verkkoaita ympärilleni, ettei hän ole koko ajan elmukelmuna kyljessä ja paha mieli, huono omatunto siitä etten ole yhtä ikävissäni ollut.
Olenkohan minä ollut edellisessä elämässäni sammakko ja hengitän ihollani?