Kummiudesta

(kuva Creative Commons CC0)

Ystäväni pyysi minua lapsensa kummiksi ja  kasvoni taisivat ilmentää erinäisiä tunteita, koska hän totesi, että mieti ihan rauhassa eikä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, jos kieltäydyn. ..

Kummius on minusta varsin erikoinen juttu. Hyvin kirkollinen & uskonnollinen sakramentti kovin uskonnosta vieraantuneessa ja tapakristillisessä arkipäivässä, silti yhä täysin voimissaan ja kunnioitettu perinne.

Parhaimmillaan se todellakin on elämänmittainen yhteinen taival kummilapsen kanssa, mutta turhan usein vain klisee, jota ylläpidetään postikortein ja lahjoin ilman yhtään sen syvempää suhdetta.  Itselläni on näitä molempia tapauksia ja noita postikorttikummilapsia ajatellessa tunnen kyllä pienen piston sydämessäni.

Silti,  tovin mietittyäni, sekä kysyttyäni onko hän ihan varma että haluaa jälkeläiselleen huonon kummin,  suostuin.

Kummius on kunniatehtävä ja  suurensuuri ystävyyden osoitus vanhemmilta juuri minua kohtaan, joten olen tosi otettu ja ylpeä pyynnöstä.
Sitä paitsi olen aivan pähkinöinä kyseisen nyytin puolitoistavuotiaaseen isoveljeen, jonka kanssa saan toteuttaa pähkähullua lapsellisuuttani, johon omat teinit suhtautuvat nykyään enintään säälivän holhoavasti.

Mutta sitten nämä aikaisemmat käytännön kummikokemukset, joista muutamasta koen säännöllisesti huonoa omaatuntoa:

Minulla on neljä kummilasta.

Ensimmäisen, isäni siskonpojan  kummiksi päädyin heti 15-vuotiaana rippikoulun käytyäni (1977).  Pojan vanhemmat lopettivat yhteydenpidon koko sukuun jostain syystä ja Poikaa en ole kastejuhlan jälkeen tavannut kuin ehkä muutaman kerran, enkä tuntisi häntä jos hän kadulla vastaan kävelisi.

Toinen (1983) on veljenpoikani, jonka kanssa olen tekemisissä muutaman kerran vuodessa, jonkinlainen yhteys kuitenkin pysynyt läpi vuosien ja olen perillä hänen elämänkäänteistään. Todennäköisesti eniten siksi, että veljeni kanssa olen niin läheinen.

Kolmas kummilapseni on elinikäisen parhaan ystävättäreni tytär (1996) ja ystävättäreni on oman tyttäreni kummi, neidit ovat siis ”ristisiskoja”. Tämä nuori nainen on kuulunut äitinsä tavoin hyvinkin kiinteästi elämääni ja tullee kuulumaan edelleenkin.

Neljäs (2004) kummius oli alkuun kiinteää yhteydenpitoa ja yhdessäoloa. Pojan vanhemmat olivat ensimmäiset ystävämme muutettuamme takaisin susirajalle ja heillä oli omien lasteni ikäiset lapset, joten vietimme paljon aikaa yhdessä. Vuodet vierivät ja nyt olemme lähes täysin vieraantuneet. Muistan poikaa syntymäpäivinä ja jouluna :(

Kummin tehtävät ovat kirkon mukaan:

• olla lapsen elämässä tärkeä ihminen, turvallinen aikuinen ja ystävä..
• se on paitsi tehtävä myös mahdollisuus erityisen läheiseen ihmissuhteeseen. Kummi on kutsuttu vanhempien rinnalla pitämään huolta lapsesta.
• Huolenpidossa ja ystävyydessä toteutuvat kristittynä elämisen periaatteet ja lähimmäisen rakkaus.
• Kummin tärkeä tehtävä on myös lapsen puolesta rukoileminen.

Kuulostaa ihan helpolle ja toimivalle jutulle (paitsi ehkä tuo rukoileminen ei tapakristitylle ole arkipäiväistä), mutta kun kysymyksessä on kuitenkin pieni vauva ja lapsi ja vasta vuosien kuluttua itsellinen nuori/aikuinen, niin tuo yhteys kummilapseen on täysin kiinni vanhempien suhteesta kummiin.
Jos suhde vanhempien ja kummin välillä pysyy lämpimänä, myös suhde lapseen voi pysyä läheisenä.

Haluan uskoa ystävyytemme pysyvyyteen ja toivon saman ajatuksen olevan myös nyytin vanhempien mielessä.

Haluan olla mukana kokemassa pikkumiehen kasvamisen ja kasvaa siinä mukana niin, että kun hän kenties jonakin päivänä tarvitsee aikuista, joka ei ole isä tai äiti, olisin minä se henkilö.

PS: Ja hei – onhan tuo hieno jatkumo. Olen kummi VIIDELLÄ vuosikymmenellä: 1970-, 1980-, 1990- , 2000- ja 2010-luvulla!
Aika hieno sarja!