Kun kroppa sanoo ei

Kuinka useasti onkaan ystäväporukoiden kanssa naureskeltu, että tapaamisten alussa ”Pyhitetään” vartti vaivojen voivottelulle ja sitten niistä ei enää puhuta. Koska muuten ei puhuta mistään muusta.
Se on vähän sama kuin lasten synnyttyä olivat puheenaiheena vain lapset. Tai jos/kun jollakulla on lemmikki, niin kaikki muut saavat kuulla mitä se elukka on touhunnut.

Vähän vieraskoreutta vaativien kaverien kanssa joutuu sitten näitä kuuntelemaan kyllästymiseen asti, kun ei hetioitis viiti torpata toisen innostunut ja antaumuksella jaettua kokemusta joko omasta, lapsen tai lemmikin ulostustottumuksista.

Mutta tämä on minun postaukseni ja nyt haluan marista omista vaivoistani!
Kun pitäisi olla priimaa, mutta tuppaa vain kääntymään sekundaksi tämä vaivainen kehoni. Kuvittelin jo päässeeni murtuneiden kylkiluiden kivuista ja rakensin sen pation ja sitten siivosin ja raivasin ja muutenkin vähän riehumisen puolelle taisi mennä pari viimeistä päivää…no nyt sitten heräsin aamulla viiden jälkeen siihen, että koskee niin maan pe**eleesti vasempaan kylkeen, hyvä kun kärsiin hengittää.
Ja kun nohevana pompaan ylös (pikemminkin ähisten vääntäydyn) ja linkutan lääkekaapille nauttiakseni aamuteen sijasta kipulääkecoctailin, niin mitäs sitten? No tämä s**tanan suolistohan ei tykkää siitä alkuunkaan.
Kärvistelenpä kunnon vatsanpoltteet ja eilinen tonnikalapasta poistuu kehostani iloisesti lauleskellen (itse säestän varpusparvea surkealla ähinällä).

Ja tänään on ohjelmassa KAIKEN viimeistely huomisia ylioppilasjuhlia varten.

Life is SO goog sometimes.

(Minkähän värisiä nappeja nyt ottaisin…)