Mie lopetan kun ei ole enää kivaa.
Okei, olen kyllä ihan samaa mieltä siitä, että ei todellakaan tarvitse hiihtää kouluun kesät-talvet vanhoilla suksilla ilman sauvoja ja kiviä monoissa.
Mutta.
En jaksa ymmärtää yhä enenevässä määrin laajenevaa ajattelutapaa, että AINA pitää olla kivaa. Että on ihan normaalia ja hyväksyttävää lopettaa, jättää kesken, vaihtaa tai muuten vain unohtaa asiat, ihmiset ja vaatimukset heti kun ei ole enää kivaa, tai joutuisi hetken kenties joko fyysistä tai henkistä epämukavuutta kärsimään.
Juttutuokio +parikymppisten naisten ja miesten kanssa sai niskakarvani pörhölleen:
Yksi totesi, että jättää opiskelunsa kesken ja ”elää sit vaikka sossun avustuksilla, koska ei töitä löydy kuitenkaan”, koska opiskelu ei vaan nyt maistu, ala on ihan väärä eikä kiinnosta pätkääkään. Koko kolmevuotinen opintotaival on ollut ikävä ja rasittava, johonkin tenttiin kuulema pitänyt lukea peräti NELJÄ kirjaa. Ja hei kaameeta, jotkut luennot alkaa hei kasilta! Siis kasilta aamulla!Ei oo enää kivaa.
Toinen mietti eroavansa, koska elämä parisuhteessa on vain niin tylsää ja se naimisiinmenovimmassa löytynyt sulhanen ei olekaan sellainen prinssi kuin huimaavien seurustelukuukausien aikana tuntui. Ja ei, se että on raskaana ei haittaa ollenkaan. Kyllä sossusta saa rahaa niin että pärjää, jos mies ei vaikka pystykään elatusapua hoitelemaan. Eikä niitä töitäkään ole… Mutta kun on tylsää ja rakkaus ei enää roihuakaan. Ja siis se kaivaa nenäänsäkin, siis ällöö hei. Ei oo enää kivaa.
Kolmas on menossa inttiin ”siis sillai ihan lähden kattomaan viittiikö siellä olla”. Jos se touhu on hirveetä ryönäämistä ja käskyttämistä, niin sit tulee paha mieli ja ahistaa. Pääseehän sieltä pois. Jos ei oo enää kivaa.
Ei helvetti.
Kolme kärjistettyä esimerkkiä ajatusmaailmoista, joihin törmään yhä useammin. Mikään ei saa rasittaa, ei saa olla tylsää eikä liian korkeita vaatimuksia. Jos tulee paha mieli tai on tylsää tai vaaditaan liikaa, on ihan oikein lopettaa, jättää kesken tai lähteä kävelemään.
Se raja, milloin paha mieli, tylsyys tai liikaa vaatiminen menee ylitse ihmisen sietokyvyn on tipahtanut jonnekin lattian rakoon. Sen sijaan, että (nyt tulee kamala sana!) aikuinen ihminen ottaisi itseään niskasta kiinni, tsemppaisi vähän ja hoitaisi homman kotiin on yhä harvinaisempaa nähtävää. Parikymppiset ja vielä kolmekymppisetkin elävän omissa kuplissaan minäminäelämää ja luovuttavat heti kun tulee vähän vaikeaa.
EI – kärsimys ei kirkasta kenenkään olemusta, paskasta parisuhteesta pitää lähteä eivätkä mitkään opinnot tai mikään työ ole loppuunpalamisen arvoisia, mutta HALOO!
Ei ensimmäisestä vastoinkäymisestä heitetä rukkasia tiskiin!
(Ai mitenkö tuo kuva liittyy aiheeseen? Ei mitenkään)