Mitä yhteistä on variksilla ja naisilla?
Molemmat tykkäävät kiiltävistä esineistä.
No mie olen puoliksi varis syntyjäni, joten liekö siinä syy, että korut ovat tulleet kovasti rakkaiksi. Tosin korurakkaus alkoi ilmetä vasta kolmekymppisenä, siihen asti taisivat isäni geenit olla voitolla ja käytin ainoastaan korvakoruja (no ne kyllä olivatkin jo silloin aikamoisia rapaloita…)
Sittemmin varis sisälläni on ottanut vahingon takaisin ja kerryttänyt niin bling-blingkorujen kuin aitojenkin varastoja ja hyllyissäni komeilee jo useampikin korurasia.
Sormuksia on jokaisessa sormessa, korvakoruja useammat per lärpytin ja kellot & rannekorut helisevät.
Autot tykkää siitä, että niillä ajetaan ja korut tykkää tulla nähdyiksi, joten esittelenpä tässä rakkaimmat yksilöni:
Isoisoäitini vihkisormus vuodelta 1908. Enoni antoi sen minulle ukkini kuoltua, koska (nyt tulee paha…) ukkini oli kuoltuaan häntä unessa käskenyt niin tekemään – ottamaan sormuksen hänen pyhäpukunsa taskusta ja antamaan minulle.
Pikkuisen nousi ihokarvat pystyyn 19-vuotiaalla, mutta toisaalta kävihän samainen ukki hyvästelemässä niin minut kuin äitini kuolinyönään.
No se kummitustarinoista 🙂 Sormus on minulle tosi rakas ja arvokas, joten en sitä ihan joka päivä uskalla sormessani pitää – valitettavasti minulla on taipumus hukata esineitä…
Esineiden hukkaamisestapa tuleekin hyvä aasinsilta kihlasormukseeni numero 2.
Jep. Numero ykkönen hukkui johonkin kaupungille kylmänä ja viimaisena talvipäivänä 15 vuotta sitten ja ymmärtäväinen puoliso osti sitten uuden. Saan kyllä kuulla kadottamastani rinkulasta edelleen. Pöh. Tikulla silmään sitä ken vanhoja muistaa!
Lapsikorujani kannan ylpeinä. Mies osti ne lasten synnyttyä ja kun ihastelin koruja hän totesi, että olihan niiden hankinnassa taka-ajatuskin – kaulassa killuessaan muistuttaisivat aina siitä, että lapsia on ja niiden isälle saa olla uskollinen :D
Niinkuin postauksen alussa totesin, kiiltävän hinkuni ei ole isäni geeneistä periytynyt, mutta juniorin synnyttyä hän oli ihan ominpäin käynyt ostamassa minulle nämä korvanapit. Siitä saakka ne ovat ylimmissä kolmista korvarei´istäni olleetkin, yli 18 vuotta siis!
Toiset rakkaimmista korvakoruistani olen saanut äidiltäni – nämä yksinkertaisuudessaan ylivertaisen kauniit korut olivat äitini korvissa hänen hääpäivänään joulukuussa 1961 ja sopivat edelleen todella upeasti esim. nutturakampauksen kanssa. Nämä korvissani mulla on jotenkin erityisen ”Ladymainen” olo ;)
Voin ongelmitta lähteä kaupungille ilman meikkiä ja pukeutuneena remppavaatteisiin, mutta annas olla, jos huomaan unohtaneeni korvikset tai sormukset, niin auton nokka kääntyy takaisin kotia kohti..
Hassua (hölmöä), mutta oloni on ALASTON ilman koruja!